Ikääntyvät ja Y-sukupolvi vieroituksessa

Lapsiperheen arkemme liukenee ympäristöönsä samaa tahtia  kuin leikkipuiston lumiukko sulaa.

Perjantaina siippa kieltäytyi jokaviikoisesta kauppareissusta. Minun puuhastellessani kauppaanlähtöä perinteisin menoin, siippa siirsi ruhonsa jääkaapin eteen ja kysyi, jääkaapin sisältöä samalla esitellen, että miksi.

Sitten soi puhelin ja tuttu kyseli lähikapakkaan burgerille. Minä yritin haalia  lapsiani kasaan. Kyselin, kelpaako taas kerran burgeri lähiravintolassa. Teini vastasi, että on töissä, eikä voinut nyt puhua ja ai niin, ei muuten ole tulossa kotiin kuin vasta sunnuntaina. Sisko ilmoitti niinikään olevansa töissä, joskin kohta sulkevansa puodin. Hän ei uskonut, että ehtii mukaan. Esikoisella oli treeni-ilta.

Siippa kohautti olkapäitään: - Sama kait se on, missä me syödään.

Siskoa oli kuitenkin ilmainen ruoka alkanut himottamaan:
- Saatko tilattua mulle kanavartaan, hän kyseli minulta junaan noustessaan. Oli kuulemma sulkenut puodin ennätysajassa ja ottanut oman kodin sijaan suunnan kohti lähiökapakkaamme.

Illalla sisko nukahti olohuoneen lattialle. Myöhemmin hän valui alakertaan ja kapusi yhteen niistä tyhjistä sängyistä, jotka siellä odottivat käyttöasteen nousua.

Aamulla ovi kävi ja sisko livahti takaisin omaan elämäänsä. Kolahdus ei saanut minua tai siippaa edes vaihtamaan asentoa vällyjen alla.

Yhdentoista aikaa ovi kolahti taas. Esikoinen huhuili yläkerrassa.

Siihen mennessä olimme verkkaan lukeneet lehden, syöneet nokikkain hyvän aamiaisen, tehneet hyviä päätöksiä olla menemättä tänäänkään kauppaan tai suihkuun ja lopulta majoittuneet tietokoneiden äärelle alakertaan.

Nyt lähdimme kulkemaan alakerrasta ääntä kohti.

Portaiden yläpäässä meitä oli vastassa pirteä nuori mies ja iloinen koira. Esikoisen olemusta katsellessa myönsin itselleni olevani ikääntyvä. Vielä viikolla olin hymähdellen ottanut vastaan tietoa, että ikääntyvän määritelmä on 45+ ja ikääntyneen 55+. En voinut myöskään olla huomaatta ajatusta vastuuntuntoiseen aikuisuuteen valuvasta esikoisesta ja y-sukupolvesta.

Esikoisen kahvihammasta pakotti, joten ryhdyimme kahvinkeittoon, vaikka aamiaisesta oli vain hetkinen ja päiväkahvivieraitakin tulossa.

Energiatasot nousivat sosiaalisen kanssakäymisen ja kofeiinin yhteisvaikutuksesta. Siispä uskaltauduin ehdottamaan siipalle kauppareissua vielä ennen vieraiden tuloa. Siippa torppasi ehdotukseni ja ryhtyi tekemään lettutaikinaa vanhoista maidoista:
- Kai meillä jotain hilloa on, hän kysyi päätään kääntämättä.

Aika riensi. Esikoista ajoi asioille tyttöystävälle tehdyt lupaukset.

 Päiväkahvivieraat kertoivat tavanneen koiraa taluttaneen ja kauppakassia kantaneen nuorukaisen ostarilla. Niin se Y-sukupolvi siirtyy kepposten tekemisesta niiden keräilyy ajattelin. Mieleni teki kysyä, että kait remmiin oli sidottu koirankakkapussi.

Myöhemmin, kun vieraat olivat lähteneet ja me siivosimme lettukestipöytää, ovi kävi taas. Esikoinen pyörähti nopeasti eteisessä:
- Moi, mä otan tästä vaan nää kengät.

Siippa nosti katseensa tiskikoneen sisältä minuun:
- Välillä mä mietin, asummeko me nykyään varastossa....tai tällaisessa varaston ja all inclusive-asuntolan välimuodossa.
- Hyvä vieroitusvaiheen konsepti tää on, mutisin pöytäliinalta muruja kerätessäni.
- Keitä tässä vieroitetaan, meitä vai lapsia, kysyi siippa.
- Mennääkö me sinne kauppaan vai ei?
-Ei, kaalisoppa on hyvää vieroitusruokaa.

Valkoisia tulppaaneja ja muovimaitotuotteita

Minulla oli jäänyt muutama asia ostamatta eilisellä kauppareissulla ja suunnistin siksi jalkapatikassa lähiostarille täydentämään hankintojani. Houkuttelin kotiin päiväkahville tupsahtaneen esikoisen mukaan:
- Kun kerran satut minun kanssa samaan aikaan ruokakauppaan, niin ota ihmeessä omat kärryt ja lastaa tarvittavat ruuat. Minä maksan, sanoin esikoiselle.

Esikoinen ei aluksi keksinyt, mitä hän tarvitsisi, mutta minä osasin auttaa, sillä siskosta on kehittynyt jo parempi kävelevän lompakon kanssa shoppaaja.

- Hedelmiä? Yrttejä ehkä? Vihanneksia?
- Emmä tiedä. Emmä tarvii mitään, sanoi esikoinen ja nappasi yhden kurkun koppaansa.

Tulimme juustotiskille:
- Juustoja?
- No, juuston voisin kyllä ottaa.
-Tuolla on mozzarellaa, fetaa, brietä, tuorejuustoja...
- Mä otan tällaisen, esikoinen nappasi koppaansa Oltermannin ja suuntasi sitten eteenpäin.

Koppa alkoi täyttyä. Seuraavan kerran hyllyjen välissä kohdatessamme päällimmäisenä keikkui maitotiskiltä mukaan tarttuneita pakkausteollisuuden innovaatioita.

- Aika kallis maku sulla, sanoin.
- Mä ostan näitä vain sen takia, kun sä maksat.
- Mut miks sä ostat ulkomaalaisia, eiks Valion tuotteet kelpaa?
- Niihin on lisätty sokeria.

Mieleni teki alkaa lukea tuoteselosteita, mutta enhän minä sitä tehnyt, vaan suostuin ostamaan kopallisen maitotuotteita, jotka itse laskin muoviteollisuudeksi.

- Entä lihaa? kalaa?
- Mä ostan yleensä näitä, esikoinen osoitti pakattuja marinoituja broilerituotteita, joissa oli iso punainen lappu -30%.
- Noihan on just menossa vanhaks.
- Mut mä käytän ne heti.

Aloimme valua kassalle päin.
- Pesuaineita? Mausteita? Hunajaa?
- En mä tarvii mitään.
- Karkkia? Sipsejä?
- Ei.

Silmäni osuvat kukkakaupan tulpaaneihin, kun suuntasimme kassalta ulko-oville:
- Vie tyttöystävälle tulppaaneja, ehdotin.

Esikoinen  alkoi raapia päätään ja tuijotti kaupan ulkopuolella olevia tulpaanikimppuja.
- Minkä värisiä, kysyin.
- No, ei ainakaan keltaisia. Ehkä valkoisia tai vaaleanpunaisia.
Kaupan sisältä löytyi iso kimppu valkoisia tulppaaneja.  Tuuppasin kimpun ja 25 euroa esikoisen kouraan. Hän asettui jonon jatkoksi. Minä siirryin sivummalle odottamaan.

Hetken päästä huomasin tutun miehen kassalla:
- Terve, ostitko tulppaaneja?
- Joo, helppo homma hoitaa ihmissuhteita!
- Täällä taitaa olla kaikki miehet samalla asialla, nauroin ja katsoin jonoa, jossa esikoisen lisäksi jonotti pelkkiä miehiä, kaikilla tulppaanikimppu kädessään.

Kotiinpäin yksin lampsiessani, mietin, miksi en ollut ostanut itselleni tulppaaneja. Mutta sitten muistin, että minähän olin ostanut niitä jo eilen. Olin pysähtynyt täyden ostoskärryn kanssa kukkakauppaan ja saanut siipan, joka oli kiiruhtanut muutaman kassin kanssa edeltä autolle,  lähes raivoon, kun kuppasin liikaa matkalla kassalta autolle.

Mutta en minäkään ollut tyhjin käsin kotiin palaamassa.  Terveyside varaston täydennyksen lisäksi olin ostanut siipalle suklaalevyn. Kotona keittäisin hänelle päiväkahvit.

Kevätauringon kuivattamalla kävelytiellä tallustellessani toivoin, että esikoinenkin onnistuisi yllättämään tyttöystävän valkoisilla tulppaaneilla ja terveyttäedistävillä muovimaitotuotteilla.

Aamukahvipesässä

Tungin tänään väkisin aamukahville terassille. Tai, no, terassi on ehkä hiukan liioiteltu termi, sillä terassilla oli noin kolme kuutiota lunta, jonka siippa oli sinne talven lumitöiden aikana lapioinut.

Aikaisin aamulla, käydessäni lehteä hakemassa postilaatikolla, olin pannut merkille keväisen aamun. Eilinen loskassa ja sohjossa rämpiminen oli muuttunut kauniiksi kevätaamuksi alkuviikon pyryistä nyt puhumattakaan.

Jäätyneet autojen ja kenkien jäljet rapsahtelivat yöpakkasten jäljiltä aamutossun alla mukavasti. Myös terassilla makaavan lumikasan pinta kimmelsi koskemattomana ja kauniina aamuauringossa.

Aamu oli vielä niin aikainen, että kiipesin lehtien kanssa takaisin vällyjen väliin. Aurinko oli kuitenkin perässäni kuin pieni lapsi, joka kärtti seuraa. Se poltti kirkasta kiilaansa suoraan tyynylleni ja häikäisi lehden lukuani.

Lopulta annoin periksi ja nousin keittämään kahvia. Aurinkokin oli kivunnut korkeammalle. Mietin kahvinkeiton lomassa, josko etupihan keväisessä aamukahvipesässäni olisi riittävän lämmintä.

Uskaltauduin ulos kuppeineni. Linnut lauloivat. Vesi lorisi talon kulman rännissä.

- Minne sä olet menossa, kysyi siippa kun revin pyjaman ja pitkien kalsareiden päälle ulsteria.
- Ulos. Aamukahville, sanoin Hesarin kuukausiliite kainalossa ja kahvimuki, jonka päällä keikkui voileipä toisessa kädessä.
- Ulos? Siellähän on pakkasta.
- Siellä oli pakkasta. Nyt siellä on ihana kevätsää ja lähes puolipäivä, korjasin. Nappasin vielä kahvikuppi-voileipä-kuukausiliite-yhdistelmääni nuorison partiotavaroiden joukosta yhden solumuovin palasen, hyppäsin esikoisen liian suuriin kenkiin ja painuin pihalle.

Laskin kahvikupin ja voileivän auringon sulattamalle asfalttilempareelle. Tein terassin kinoksen kylkeen käsin pari painaumaa. Asetin solumuovin paikoilleen ja rojautin itseni istumaan sen päälle. Kinos antoi periksi allani ja muokkautui mukavasti tukemaan asentoani.  Avasin lehden ja nostin kahvikupin huulilleni. Annoin auringon porottaa.

Siippa teki lähtöä asioille ja ilmestyi oviaukkoon:

- Ai, sä istut lumessa.
- No, missäs sitten?
- Mun on pakko hakea kamera.

Naapurin ovi kävi aidan takana. Näin ilmeestä, että siipan heihin päin pyllistävä olemus nosti kulmakarvoja:
- Ei hätää, ei tässä ihan seottu vielä olla, huikkasin kahvia hörppien:- Siippa vain ikuistaa ensimmäisiä kevään merkkejä.
- Ensimmäiset lehtivihreät on nyt bongattu, sanoi siippa ja kääntyi naapureihin päin:-Nimittäin vaimon voileivän salaatinlehdellä.

Ruokaa!

Istuin töiden jälkeen lähijunassa ja mietin, miten hoidan perheen päivällisen. Jääkaapeissa kumisi, koska normaalina varastojen täydennyspäivänä, perjantaina, olimme vielä olleet täysihoidossa tunturin kainalossa.

Naputtelin tekstiviestin teinille, joka poti kotona vielä flunssaansa:-´Määrittele nälkäsi ja kuntosi. Tarvitsetko pikaruokintaa paikallisessa?'
-´Hirvee nälkä, ei kondista.´ Vastaus tuli alle minuutissa.

Juna mennä kolisteli eteenpäin lumisia ihmisiä sisäänsä keräten. Ei auta itku markkinoilla, ajattelin. Minun on mentävä kaupan kautta kotiin, mikä tarkoitti yhtä pysäkin väliä pidempää kotimatkaa kauppakassien kanssa tuiskussa kävellen.

Mutta eihän minulla ole mitään hätää. Siistin toimistolook'ini alla oli varmimmaksi vakuudeksi puettuna pitkät kalsarit ja aluspaita. Kengät olivat hyvät, varrelliset talvikengät. Sitä paitsi minähän rakastan talvea, muistuitin itselleni.

Naputtelin toisen tekstiviestin, jonka lähetin Lapset-nimiselle ryhmälle:-'Tänään tarjolla kanapastaa alkaen n. klo 17´

Hyppäsin junasta. Lunta oli nilkkoihin asti. Tuuli vihmoi kasvoja.

Kaupassa ostin harkiten. Kaikki pitäisi kantaa kotiin. Puolitoista litraa maitoa ja rasvaton piimä pääsivät tietokoneen kaveriksi reppuun. Kevyemmät ostokset sulloin muovikassiin. Basilikapuskan kanssa mietin hetken, kuinka nopeasti se kylmettyy. Kun en ollut varma, avasin vielä kerran tietokonelaukkuni ja tungin yrtin repun yläosan tyhjään tilaan.

Lähdin tarpomaan hangessa kohti kotia.

Viimeisissä mutkissa kännykkä piippasi. Heilautin kauppakassin kyynertaipeeseen roikkumaan. Kaivoin kännykän taskusta. Viesti siskolta. Nappasin lapasen hampaisiini, ja tökkäsin sormella viestin auki, koko ajan eteenpäin hangessa puskien. Sisko kiitti kutsusta, mutta  valitteli juuri syöneensä. Lupasi kuitenkin tulla jälkiruualle.

Jälkiruualle, jota ei ole! Oli pakko pysähtyä, jotta sain toisenkin lapasen pois ja pystyin vastaamaan: - 'tuo pulaa mä mksan'

Taloyhtiön pihalla oli jo lumiaura käynyt. Eläkeläiskomppania huhki pihateillä raivaten kulkuja ulko-oville ja roskakatokseen. Ja lipputangolle. Olihan tänään Kalevalan päivä. Lippu liehui komeasti pyryn ja kinosten keskellä.

Minulla hikikarpalot kiirivät selkärankaa pitkin toimistolook'kin ja laamapaidan alla. Pipo oli valahtanut silmille ja pyöri hikisessä päässä. 

Pyytelin eläkeläisiltä anteeksi, että en aio liittyä kiintiönaiseksi porukkaan. Heille se kävi, vaikka vitsit tuntuivat porukassa lentävän siitä, oliko tämä työ nyt työikien pidentämiseen vai lyhtentämiseen verrattavaa työtä.

Teini odotteli ruokapöydän ääressä kaikki tarpeellinen: nenäliinapakkaus, antibiootit,  tietokone ja kännykkä, käden ulottuvilla.

Minä pistin pastaveden kiehumaan ja ryhdyin tekemään kastiketta. Viime metreillä muistin, että minullahan oli myös basilikaa. Avasin repun. Ikinä ei tietokonereppu ole tuoksunut yhtä hyvälle.

Kun olimme teinin kanssa syöneet, soi puhelin:
- Onko sulla ruoka valmiina, kyseli esikoinen.
- On, tänne vaan. Teinin kanssa juuri lopetellaan.

Myöhemmin sisko palkittiin ruhtinaallisesti pullakuskina toimimisesta ja esikoinen väitti, mätettyään kolme lautasellista pastaa, etten ole ikinä tehnyt parempaa ruokaa.

Minä kaivelin nenääni pöydän päässä pelkissä pitkissä kalsareissa ja ihokkaassa, ja mietin, miten  arkirutiinit yhdistävät perhettä ja antavat hyvän mielen.

Tautinen loman loppu

Hampaani uppoavat tuoreeseen munkkirinkilään. Lämmin munkki maistuu ja tuoksuu  kardemummalle. Kide kiteeltä sokeri tarttuu huuliini niin täydellisesti, että kahvikupin huulille-nostaja-lihas jäykistyy puolitiehen odottamaan, että voin rauhassa tunnustella, miten hyvälle paksu sokerikerros huulilla tuntuu ennenkuin huutelen sen kahvilla alas.

Samalla kun sokeri sulaa huulillani, ajattelen vielä Lapin tuntureiden pyöreitä muotoja ja tunturin huipulta aukeavia avaria maisemia yli hillasoiden. Katselen ulos kahvilan ikkunasta. Kuuntelen viereisten pöytien jorinoita, jossa koululaiset päivittävät kuulumisiaan ja mietin, mistä tietää lapsen kasvaneen vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Siitä, että se hakee postin pyytämättä ja pesee pyykkikorista muidenkin kuin omat pyykkinsä? Vai siitä, että se hoitaa itse flunssansa?

Olin sallinut itselleni tänä aamuna hitaan lähdön. Perhe oli valunut  edellisten päivien aikana lomanvietosta tukikohtaamme yksi toisen jälkeen, minä ja siippa viimeisenä myöhään sunnuntai-iltana. Talo oli ollut siinä vaiheessa jo pimeä ja hiljainen.  Vain ystävänpäivätulpaanit olivat tervehtineet meitä pystyyn kuolleina maljakostaan. Myös posti oli odottanut noutajaansa laatikossaan ja lumityöt tekijäänsä.

Elonmerkkejä  muusta perheestä kuitenkin oli ollut. Jalanjälkiä, vaan ei siis lumikolan jälkiä, oli ollut tuoreessa lumessa. Eteisessä oli retkottanut teinin suksipussi. Vaatehuoneessa olimme kompastua pizzalaatikoiden ja laskettelumonojen yhdistelmään. Joka paikassa oli roikkunut pyykkiä kuivumassa. 

Aloittelin siis maanantai-aamua lajittelemalla nuorison puhdasta ja omaan likaista pyykkiä. Siippa oli lähtenyt töihin ja teinin huoneen ovi oli tiukasti kiinni.

Ajattelin, että jos tyttö osaa matkustaa Euroopan halki ilman vanhempiaan, niin kyllä kai se kouluun itsenäisesti löytää ja kapusin oven ohi yläkertaan päivänlehtien pariin.

Kun elonmerkkejä ei alkanut alakerrasta kuulua muutamaan tuntiin, marssin teinin huoneen ovelle ja riuhtaisin kahvasta oven auki.

Huoneessa vallitsi normaali, aivan järkyttävä epäjärjestys. Pöytä lainehti papiljottia, avonaisia meikkipurnukoita, puolillaan olevia juomalaseja, kirjoja, papereita, matka-asiakirjoja ja matkavakuutuspapereita. Lattialla oli  teinin edellisessä siivouspuuskassa paketoimat mammuttimaiset roskapussit. Nyt niiden ympärille oli alkanut kerääntyä uutta tavaraa. Kenkiä, hiustenkuivaaja, tietokone. Rinkka makasi maha auki keskellä lattiaa ja vaatteita lainehti joka paikassa.

Lisäksi huoneessa haisi. Refleksit pakottivat tekemään paidan helmasta ensiavuksi hengistyssuojaimen:- Onko täällä ketään, kysyin.

Huoneen perältä, kaiken roinan takaa näkyi liikettä, joten jatkoin:
- Etkö sä aio mennä kouluun ollenkaan?
- Mä oon kuumeessa, vaikeroi ääni.
- Ah, sanoin, käännyin ympäri ja vedin oven perässäni kiinni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä en halua influenssaa ja toinen oli, että tuossa sotkussa pöpöjä on joka puolella.

Hetken ajatuksia selviteltyäni vaaravyöhykkeen ulkopuolella lähestyin ovea uudelleen. Nyt mukanani oli yksi banaani ja kupillinen kuumaa teetä, johon olin sulattanut hunajaa ja puristanut sitruunaa. Kuumemittarista olin tehnyt analyysin, että koska sitä ei löytynyt minun lääkevarastostani, sen täytyi lainehtia teinin pöytää peittävällä valtavalla rojulautalla.

Vedin syvään henkeä ennenkuin avasin oven ja aloin puhua pelkän uloshengityksen varassa:
- Tässä on sinulle syötävää. Kuinka kipeä sinä oikein olet?

Samalla raivasin itselleni polkua lattialla vellovassa vaatemeressä. Saavutettuani teinin sängyn reunan ja puhallettuani puhessani ulos lähes kaiken ilman, nousin teinin sängyn reunalle seisomaan ja ryhdyin repimään henkeäni pidätellen tuuletusikkunoita auki.

Teini vaikeroi. Valitteli kurkkuaan, mutta päästi sitten pahan rääkäisyn:
- Meinaatsä palelluttaa mut tänne!

Minä vedin happea sisääni avonaisen tuuletusikkunan edessä aivan kuin olisin juuri pulpahtanut pitkästä sukelluksesta pintaan:
 - Anteeksi, mutta tämä huoneilma. Tämä täyttää aivan varmasti jo vaaralliseksi luokiteltavien kaasujen määritelmän. Happea tässä ei ole enää lainkaan, mieluummin syövyttäviä ja syttyviä kaasuja.  Mun on pakko avata ikkunat. Edes hetkeksi.

Vedin uudelleen henkea ikkunan edessä ja kumarruin teiniin päin:
- Oliko sulla hyvä loma? Avaapas se suusi, niin minä katson sinne kurkkuun. Ettet vaan ole palelluttanut itseäsi reissussa tai jakanut basilleja jonkun söpön tirolilaispojan kanssa.

Teini mulkaisi minua, mutta avasi suunsa ja minä keräsin jostain voimia kurkistaa tuohon luotaan poistyöntävään ja pahalle haisevaan basillipesään.  Kurkku oli täynnä paksuja valkoisia täpliä.
- Sä tarviit lääkäriä. Ei ihme, että sun hengitys haisee.
- Mä katsoin ite eilen. Aíka karmeen näköinen vai mitä?
- Joo. Et kuitenkaan ajatellut meille ilmoittaa, että olet kipeä?
- Mitä te sillä tiedolla olisitte tehneet?

Minä kohautin olkapäitäni ja olin tarkkana, etten koske mihinkään:
-Mä lähden nyt töihin, mutta mennään illalla lääkäriin. Ota särkylääkettä, se auttaa kurkkukipuunkin. Lepää.

Sitten rynnin ulos huoneesta käsidesipurkilleni ja sieltä mitä pikimmin kohti bussipysäkkiä ja tätä ihanaa munkkikahvilaa.

Hiihtoretki Muumimaahan

Aamupuurossani on julmetun kokoinen hillosilmä ja minä katselen vierestä, kun oikea käteni lapio lautasen sisältöä sisääni. Samu Sirkka sisälläni lohduttaa, että hiihtolomalla rutiinit saa rikkoa eikä tarvitse olla oma itsensä. Lappaan siis lisää puuroa sisääni.

Seuraavaksi lorotan teevesipänikästä termospulloon mehutiivisteen sekaan kuumaa vettä. Tekemiseni kestää päivänvalon. Majoituspalveluiden täysihoitoon kuuluu eväiden tekeminen aamiaispöydästä. Voin siis huoletta tehdä myös pari eväsleipää  ja napata mukaan yhden appelsiinin ja pari keitettyä kananmunaa. Teen salaa yhden leivän myös siipalle, joka väittää pärjäävänsä pelkillä kananmunilla ja kuumalla mehulla.

Hotellihuoneessa pakkaan reppuni huolella. Termospullo pääsee Calamity Jane-tyylillä lantiolle, kiitos ensimmäisen retken, jolloin koko pullon sisältö tyhjeni reppuuni ja muutti vaihtovaatteet tahmeaksi möykyksi.

Mutta ensin on kerrospukeuduttava.

Vihdoin ja viimein on aika asettaa termosrevolveri lantioille ja heittää reppu selkään. Anorakin taskuihin sullon vain ne, mitkä on oltava käden ulottuvilla aina: kaksi paperinenäliinaa tai oikeastaan niiden virkaatekeviä, aamiaiselta mukaan tarttuneita serviettejä, rillit kotelossaan, kännykän, jossa on maailman paras kamera sekä hyvin taitellun latukartan.

Kiitos revolverivyön ja taskun täytteiden, näytän kaljamahaiselta mieheltä.

Latu ei ole auki. Siippa silottaa tietäni herrasmiehen tavoin edessäni. Olemme päättäneet hiihtää kuruun ja takaisin, yhteensä 30 kilometriä.

Viiden kilometrin välein pysähdyn ottamaan huikkaa lantiovyöstäni. Siippa odottaa. Aurinko paistaa. Pakkasta on kymmenkunta astetta. Ketään muita ei näytä olevan liikkeellä, ellei latu-uralle eksyneitä poroja, jäniksiä ja joitain sylikoirankokoisia jälkiä jättäviä otuksia lasketa.

Latu kulkee turvallisesti kuusikon suojassa tunturiketjun juurella. Sitten se nousee hieman kiertääkseen koskemattoman erämaajärven ja lopulta kääntyy kapeaan kuruun, jossa alkaa nousta vaivihkaa ylöspäin. 

Kuusikko jää taakse. Latu mutkittelee lumenpainosta taipuisan koivikon katveessa. Minä yritän miettiä pääni puhki, mihin satuun olen saapunut. 'Taruun sormusten herrasta`', 'Veljeni Leijonamieleen' tai ihan vain omaani?

Yksi valtavan lumihatun päähänsä saanut kanto muistuttaa minua hämärästi jostain lapsuuden sadusta, jossa seikkailivat sienet. Kanto on kuin ilmetty Rouva Kanttarelli.

Hetken päästä siippa pysähtyy ylämäen mutkaan. Hän kaivaa kameraansa repustaan. Huutelen, että eikö ole upeaa, aivan kuin koivujen massajoogatapahtuma! Siippa nauraa. Kehuu koivua notkeaksi. Männystä ei näihin asentoihin olisi ikinä.

Mitä korkeammalle pääsemme erämaahan sitä syvemmälle satuun joudumme. Kun ylitämme yhä vaivaisempien koivujen maisemassa jäisen, mutta vielä virtaavan puron, huudan siipalle, että tämän tien päässä on aivan varmasti Muumimaa! 

Olen tunnistavinani Vilijonkan ladun varressa. Ja myöhemmin, kun kuorimme kananmunia autiotuvan portailla auringon paisteessa, haisulit  hyökkäävät. He ajavat lenkin autiotuvan ympäri ja syöksyvät sitten säännöistä vähät välittäen latu-uraa pitkin pois. 

Rauha palaa. Siippa järsii eväsleipää. Minä tarjoan suklaalevystä jälkiruokaa ja kuvaan vaivaiskoivua sinistä taivasta vasten. Hetken päästä Nuuskamuikkunen saapuu luoksemme. Hän kertoo tulleensa  tuntureiden yli ja aikovansa jäädä yöksi.

Me teemme lähtöä. Minä olen nauttinut kaikki muut evääni paitsi appelsiinin. Siipalla on jäljellä vielä toinen termospullollinen kuumaa mehua.

Paluumatkalla yritän pysyä sadun tunnelmissa, vaikka jalkoja pakottaa ja pää lähes jäätyy kovimmissa laskuissa. Pysähtyä en halua, sillä olen kastellut hielläni kaiken, mitä päälleni olen pukenut.

Hiihdän kumarassa. Tuijotan suksieni kärkiä. Täällä ei tarvitse eteensä katsoa. Ruuhkaa ei ole. Olo on yhtä vapauttava kuin uimahallissa yksin omalla radalla kroolaaminen.

Viimeiset viisi kilometriä kuljen siipan tarjoaman kuuman mehumukillisen voimin ja ihan viime metreillä uneksin ainoastaan ihanasta pyöreästä ja mehukkaasta appelsiinistani, joka lämmittelee vaihtopipon ja -tumppujen kanssa reppuni pohjalla.

Perillä energiani ei riitä appelsiinin kuorimiseen. Sen sijaan kuorin itseni kerros kerrokselta ja juon puolitoista litraa vettä. Sitten ripottelen koko pienen hotellihuoneemme patterit ja vessan täyteen hikivaatteita.

Saunassa totean siipalle, että kolmekymmentä kilometriä on  raja, missä minun satuni alkaa muuttua painajaiseksi.

Suomen Te Anaussa

Miten tämän nyt ilmaisisi, ettei vaikuta sellaiselle urbaanille eläimelle, joka olettaa, että kehä III:n ulkopuolinen Suomi pitäisi suojella, jotta minun lomanviettoni olisi täydellistä.

Satuinpa vain löytämään Suomen Lapista sellaisen ruokapöydän ja saunan, jonka ikkunoista aukeaa samanlainen maisema kuin Uuden Seelannin Te Anaun peurafarmin mökin terassilta.

Tunturien kumpuileva silhuetti nousee järven selän toisella puolen, missä kansallispuiston raja kulkee, taivaaseen asti. Viivottimella vedetyn  kuusimetsän rajan jälkeen on vain valkoisia pehmeitä muotoja sekä tunturien laella vaeltavia pilviä, tuulen puuskia ja aurinko. 

Te Anau on Uuden Seelannin tärkeimpiä turistikohteista, mutta täällä on hiljaista. Pääkaupunkilaiset viettävät hiihtolomaansa, mutta tänne he eivät ole löytäneet.

Täällä on pakkasta aamuisin enemmän kuin pakastimessa, mutta silti aamiaispöydissä tehdään eväitä. Emäntä tietää, mitkä ladut ovat auki, minne luonto tänään ihmisiä päästää ja missä se on viimeksi latukoneen upottanut.

Sitten vedetään anorakkihousujen alle vanhat ja vanhemmat pitkät kalsarit. Ja sitten vielä varmimmaksi vakuudeksi niiden päälle kissankarvaiset välihousut. Vanha villapaidan raato saa luvan lämmittää yläkroppaa. Sen ryhti on kulahtanut. Kainaloissa on reiät ja resorit rispaavat. Anorakin ja ihokkaan välissä se kuitenkin tekee tehtävänsä. Reppuun pakataan eväiden seuraksi vaihtovaatteita ja suklaata, tulitikut ja laastaria. Termospullossa on kuumaa mehua.

Latukoneen vetämällä luistelubaanalla on yhdet jäljet. Perinteisen uralla tulee silloin tällöin vastaan sellaisia, joiden vanha osuuspankin pipo on huurussa, anorakkihousut lököttävät ja suksissa lukee Järvinen. Ladulla ei ole nenäliinoja, ei toppatakkikansaa eikä suksenpohjista irronneita pitoteippejä. Mitä nyt naavatupsuja joutuu silloin tällöin väistelemään.

Kota lepää latukoneen tekemästä urasta sivussa, paksu lumipeite katollaan. Sinne vie hiihtäjien tekemä kapea latu.

Sauva uppoaa jokaisella työnnöllä syvälle hankeen. Pientä, plektran kokoista, leveimmille estradeille suunniteltua sompaa koetellaan. Melkein näen sen epätoivon, kun se yrittää vetää keuhkot täyteen ja levittää tassunsa mahdollisimman leveäksi seuraavaa sukellusta varten.

Savupiipusta tupruaa savu, mutta edellinen vierailija on ehtinyt jo hiihtää matkoihinsa. Ei ole roskia, ei munkkikahvilaa eikä pankkikorttikonetta. Syödä voi sen mitä itse on mukanaan tuonut ja kuivan paidan voi vaihtaa, jos sellainen repusta löytyy.

Tänään siippa on onnistunut täydellisesti suksien voitelussa.  Puolen päivän jälkeen, kun lämpötila on noussut ja kun aurinko kääntyy paistamaan tunturien välistä ladun suuntaisesti,  lentokeli houkuttelee vielä ylimääräiselle lenkille.

Täällä ei ole kauppoja lähellä, ei anniskeluoikeuksia eikä mutkamäkiä, mutta palvelut pelaavat. Ladut ovat kunnossa, sauna lämpiää, ruoka on hyvää ja kutsutaksi vie ja tuo tarvittaessa. Omaa autoa ei tarvitse ja kännykän kenttä on yhtä hyvä kuin Senaatintorilla.

Täällä ei kilometrejä lasketa, vaan tarkoitus on liikkua luonnossa koko päivä. Ja nukahtaa ennen iltauutisia.