PENNIN AJATUKSIA

Yllätys äkkilähdön hinnalla

2012-02-13T14:35:00.001+02:00

Siipan sisäkalut myllersivät. Sisko oli lähettänyt kryptisen viestin, johon sisältyi kutsu olla naama kammattuna odottamassa noutajaa perjantaina illansuussa:
- Ei kai se vaan ole mennyt kihloihin. Tietysti, joku liimaletti tulee hakemaan meitä rämällä Datsunilla.

Teiniä ja minua hymyilytti, sillä me tiesimme, mistä oli kysymys.

Tilataksi, joka oli odottanut kotipihalla tasan silloin kuin siskon viestissä oli lukenut, kippasi meidät paikkakunnan parhaimmistoon kuuluvan ravintolan eteen. Siippa käveli ravintolan oven edessä edestakaisin paras puku päällään kelloaan katsellen. Hän toivoi, että sisko saapuisi paikalle kertomaan, mistä on kyse. Mutta koska oli kylmä ja koska sisko viestitti, että on vasta tallustamassa huudeille, astuimme sisään valkoisten pöytäliinojen ja kynttilöiden loisteeseen.

Hetken päästä siskon teki tyylilleen uskollisen entreén. Hän käveli ruokasalin halki vanhassa duffelissaan, tukka sidottuna saparoilla, muovikassi käsipuolessa ja reppu selässä, jossa tuntui olevan puolet Suomen kansalliskirjaston omaisuudesta. Tarjoilijan ilmekään ei värähtänyt hänen nostaessaan opiskelijatyttösen viikon ruuat, muutaman tonnikalapurkin ja pussillisen makaronia, narikkaan. Luottoa löytyi myös antaa tyttösen valita, edelleen narikassa seisten, viinilistalta pullo kuohuvaa koko pöytäseurueelle.

Vasta sitten sisko tepaseli posket punaisina isän daamiksi pöytäämme.

Tilanne oli hetken jännittynyt. Siippa yritti tehdä mitäänsanomattomia keskustelun avauksia, sillä aikaa, kun tarjoilija hääri pöydän ympärillä kuohuviinipullon ja - lasien kanssa. Me muut tönimme toisiamme ja yritimme pitää pokerinaaman loppuun asti. Lopulta kaikilla oli kuohuvaa laseissa:

- Rakkaani, tervetuloa aloittamaan neljättä vuosikymmentä kanssani, nostin maljan ja katsoin pöydän yli siippaa suoraan silmiin.
- Eikö siitä ole vasta 29-vuotta?
- 2012-1982=30.
- Nämä eivät siis olekaan siskon bileet?
- No, eivät!
- Ei ole mitään salarakasta tai raskaustestiä kahdella viivalla?
- No, ei, parkaisi sisko ja räjähti nauramaan.
- Miten sä kuvittelet, että siskolla olisi ikinä varaa tällaisiin mestoihin, ihmetteli esikoinen.
- Mä ajattelin, että sillä on kontakteja.
- Isä, suo on kyllä törkeen helppo huijata, nauroi teini.

Ja niin me heittäydyimme loppuillaksi toistemme seuraan ja ruokalistan vietäväksi.

- Eiks se ole hirven kallista, kysyi joku työkaveri myöhemmin.
- Ihan, miten sen ottaa, yhtä halpaa kuin yksinäisen äkkilähtö Etelään.

Iskuja kotiin

2012-02-05T15:01:00.000+02:00

Olen hautautunut arvolisäverotilityksen saloihin kellarikonttorissani, kun ovi käy. Kuulostaa siltä, että kotimme on kokonaisen pataljoonan hyökkäyksen kohteena. Ulko-oven pamahdus jäisissä karmeissa saa minut ulvahtamaan hiljaa tuolissani. Kohta maihinnousu tömistelee alakertaan ja aiheuttaa varmasti seinän takana asuvan mummon päiväkahvikupissa tsunamin tapaisen.

- Mo! Nyt minut on yllätetty takaapäin ja ahdistettu työpöydän ja Lundia-hyllyn muodostamaan nurkkaan: - Voiks mä käyttää sun tietokonetta ihan vaan hetken?
- Jaa. Kyllä kai, kunhan et sotke kirjanpito-ohjelmaa.

Pakkasen purema, punaposkinen esikoinen tunkee jo tikkua tietokoneeseeni ja työntää minua toimistotuolissani etäämmälle:
- Pitää tulostaa työtodistus ja kiikuttaa se entiselle työnantajalle allekirjoitettavaksi.
- Oma-aloitteellista sanoisin.
- Joo, eiks oo.
- Jäätkö kahville?
- En. Pitää mennä salille ja pistää anomukset vetämään.
- Elämää pitää rakentaa.
- Niin, kaikki ei voi istuskella kellarissa ja lähetellä laskuja ympäriinsä.
- Kyllä niitä laskuja vastaan töitäkin tehdään, huudan esikoisen perään, kun hän jo harppoo portaissa poispäin.

Lauantai-iltana sisko pyörähtää eteisessä. Seuraavana aamuna on aikainen lähtö kirpputorille ja siippa on luvannut auton lainaksi. Siskolla on kiire täyttämää autoa seuraavaa päivää varten, mutta hän lupaa palata, olla jopa yötä. Auto on nimittäin saatava paukkupakkasyöksi lohkolämmittimen vaikutuspiiriin. Minä huutelen perään, että vieläkö olet paastolla vai maistuuko ruoka, kun tulet?

Muutaman tunnin päästä hän palaa kaverin kanssa. Siippa ja minä litkimme punaviinipullon pohjia ja suunnittelemme jo yöpuulle menoa. Kaveri istahtaa ruokapöydän päähän ja ryhtyy viimeistelemään opintotehtäväänsä tietokoneella. Sisko päräyttää yleiskoneen käyntiin.

- Mitä nyt tapahtuu, kysyn ja katson kelloa, joka näyttää 22:47.
- Meillä on huomenna kirppiksen jälkeen brunssi yhden kaverin luona. Teen Runebergin torttuja.
- Teillä on aikainen herääminen, menkää ihmeessä nukkumaan ajoissa. Alakerrassa on valmiit sängyt molemmille.
- Hei, onks teillä henkareita. Meiltä puuttuu henkareita, huutaa sisko yleiskoneen äänen yli.
- On, sanoo siippa ja nousee mennäkseen kätköilleen: - .. jos lupaat. palauttaa.
- Joo, joo.... äiti, kääk, mä en ostanu korppujauhoja! Hyvästi Runeberg.

Nousen ylös ja avaan laatikon, jossa tiedän olevan pussillisen korppujauhoja:
- Neiti on hyvä.
- Jess, hyvä mutsi!

Sitten soi siskon puhelin. Keskustelusta voi päätellä, että velipoika siellä pummii kyytiä siskolta:
- Et kai sä nyt enää lähde sitä kuskaamaan. Kyllä se osaa yleisillä kulkea, ihmettelen, kun puhelu viimein päättyy.
- No, mä oon niinku luvannut jo hakea sen yöllä Kirkkonummelta.
- Kirkkonummelta? Eiks sinne mene junat?
- Ei enää kolmen aikaa.
- Kolmen aikaa! Ettekste ole lähdössä kuuden jälkeen kirpputorille?
- Joo...
- Mitä sä lasten välisiin asioihin puutut. Luvattu mikä luvattu, siippa puuttuu keskusteluun.
- Missä vaiheessa sä aiot nukkua, tivaan.
- No, tässä jossain välissä.
- Osaatsä edes ajaa Kirkkonummelle. Se on iso pitäjä.
- En, mut eiköhän se selviä.

Yön aikana ulko-ovi käy muutaman kerran ja aamulla taas uudestaan, kun kirpputorikuorma lähtee. Herään siihen, kun siippa tepastelee villapaidassa ja pitkissä kalsareissa sängyn päädyssä:
- Huomenta, mä ajattelin käväistä äänestämässä!
- Onko siellä kylmä?
- 25 astetta pakkasta.
- Ja auto on kirpputorilla.
- Niin.
- Mitenhän se teini pärjää kylmässä metsässä muutaman kymmenpäisen partiolaisen muonitushommissa.
- Hyvin se pärjää. Reipas tyttö.
- Mä lähden sun seuraksi. Siellä näyttää olevan tosi kaunis ilma.

Siipan äänen kiikuttaminen vie tunnin ja antaa punaiset posket. Ehdimme vielä juoda kaikessa rauhassa vaalikahvit ja mutustella Runebergin tortut ennenkuin nuorison iskee kolmannen kerran. Teinihän siellä potkii rinkka selässä ja molemmat kädet kantamuksia täynnä ulko-ovea.

Voihan pukama

2012-02-04T17:46:00.000+02:00

Pyörin apteekin itsepalveluosastolla 'initiimi'-kyltin alla. Olin päättänyt ottaa siskon synnytyksestä muistoksi jääneet pallerot taas kerran tehokäsittelyyn.

Yritin selvitä itsepalveluosastolla itsenäisesti. Lueskelin tuoteselosteita ja pyörittelin erilaisia pakkauksia käsissäni. Kun minusta alkoi tuntua siltä, että tuoteselosteet eivät paljon eronneet kurkkupastillien vastaavista, marssin kassalle.

Kassalla hillui esikoisen ikäinen nuori mies valkoisessa takissa, ´tekninen apulainen'-kyltti rinnuksissa.

- Osaatko neuvoa muo noissa itsepalvelutuotteissa, kysyin.

Katseeni poltti poikaa suoraan mykiöön ja mielikuvitukseni lensi jo seuraavaan kohtaukseen, missä nuori mies opastaa minua hiivapillereiden ja emätinpuikkojen ihmeelliseen maailmaan.

Tekninen apulainen viittilöi kuitenkin reseptitiskin loossien suuntaan, josta ilmestyi asiantuntemusta huokuva farmaseutti luokseni 'miten voin auttaa'-hymy kasvoillaan.

Minä avauduin. Kerroin pakoputkistoni historian samalla, kun vetäydyimme takaisin intiimituotteiden hyllyn eteen. Farmaseutti kuunteli rauhallisena ja totesi aina väliin, että ehkä niitä kannattaisin näyttää lääkärille.

Minä tiesin kokemuksesta, että pukamien valittaminen lääkärille ei paljon auta. He ohjaavat apteekin itsepalvelutuotteiden pariin mieluummin, kun ryhtyvät tonkimaan potilaan pepunreikää. Kaikkihan sen tietävät, ettei pukamille mitään voi. Nehän ovat yleinen vaiva. Melkein voisi väittää, että suomalaisella on todennäköisemmin pukamat kuin Plussa-kortti.

Farmaseutti myötäili vieressäni:- Niin, eihän niille mitään voi ja yleinen vaivahan se on.

Olin siis valmis tekemään kaupat, mutta vielä minua painoi yksi kysymys. Nuo itsehoitotuotteet, kun on tarkoitettu tilapäiseen käyttöön, valittelin. Farmaseutti nyökytteli. Viikon tauko pitäisi ainakin hoitojen välillä pitää.

Viikon! Minä pyörittelin tuubia kädessäni ja mietin, miten 20 vuotta mahtuu tilapäisen käytön määritelmään. Sehän tarkoittaisi viikon tauot mukaan laskettuna maksimissaan kymmentä kuuria vuodessa. Jos meikäläinen olisi ollut uskollinen tilapäiskäyttäjä kaikki nämä vuodet olisin jo kolmannella sadalla kuurieni kanssa.

Olin siis helpottunut. Voisin lisätä itsehoitotuotteiden käyttöä huomattavasti. Nykyinen käyttöni oli kaukana tilapäiskäyttäjän kuninkaan teoreettisesta maksimista. Enemmän taisin olla koukussa kansanparantajien konsteihin, missä tervan, viinan ja saunan lisäksi vannottiin karkean pellavapyyhkeen, puhtaan juoksevan veden ja perusvoiteen nimiin. Kriisitilanteissa olin tottunut turvautumaan enintään basimysiini-pulveriin, jos perunajauhot olivat loppu.

Ostin siis turvallisin mielin voidepurtilon mukaan. Tiesin siltä istumalta, että itsehoitotuotteilla voitelisin pakoputkistoni taas Harley-Davidsonin veroiseksi.

Erakoitunut kirsikkatomaatti vai pikaretriitti paikallisessa

2012-02-03T21:03:00.000+02:00

Tarvoin bussipysäkiltä kotiin nälkäisenä. Jääkaapissa oli muistaakseni enintään yksi erakoitunut kirsikkatomaatti, iso pullo väkiviinaetikkaa sekä ensi joulua odottava puolikas lasipurkillinen punajuurikuutioita.

Päivä oli ollut työmatka-autoilijoille myrkkyä, joten pohdin selviytymisstrategiaani, jos siippa ja auto eivät saapuisikaan ajallaan perjantaista vakiokauppareissua silmällä pitäen.

Kotikatu oli auraamaton ja liukas. Minulla oli alla Kansasin preerioilta ostetut talvibootsit, joihin suomalainen suutari oli lisännyt vilttisaappaista tutut kumipohjat. Nautin joka askeleella kunnon pakkaspäivästä. Etenin varmimmin kuin yksikään auto talvirengasmainoksessa ikinä.

Hetken päästä vierelläni hidasti auto:
- Päivää rouva, karmea keli.

Heilautin tumppuani ja vilkaisin piponi alta ihailijaani, joka jo kaasutti eteenpäin. Siippa tiesi, että en ole kyytiä pummaavaa sorttia. Mutta silloin muistin jääkaapissa olevan yksinäisen kirsikkatomaatin:
- Hei, huusin.

Jarruvalot syttyivät ja pää työntyi ulos ikkunasta:
- Niin rouva?
- Mennäänkö kauppaan samantien?
- Siellä on ihan hirveet ruuhkat. Keli on aivan kamala.
- No, ei sitten, sanoin ja mietin, miten loihtisin kirsikkatomaatista upean illallisen kahdelle.

- Rouva!
- Niin?
- Mennään ulos syömään. Kävellään.

Sain siipan kiinni autotallilla. Pyörähdin sisällä jättämässä kannettavan toimistoni eteisen tuolille. Samalla kaivoin romukaapista kaksi metrin pätkää naurua, joilla sidoin buutsieni varret eskimotyyliin tiukemmin säärieni ympärille. Siippa heitti tyhjän repun selkään, jotta voisimme kantaa samalla reissulla aamiaistarpeet kaupasta kotiin. Sitten marssimme hanhen marssia paikalliseen syömään.

Lähikapakassa oli hiljaista. Tuttu tarjoilija tiesi, mitä haluamme. Istuskelimme kaikessa rauhassa ja vilkuttelimme ikkunan ohi kulkevalle tutulle. Tarjosin tekstiviestillä nuorisolle mahdollisuutta ruokailla ilmaiseksi hyvässä seurassa, jos saapuu paikalle tunnin sisällä, mutta sain kolminkertaiset pakit. Oli treenejä ja talviredua, töitä ja lupauksia mennä kavereille. Oli myöhässä olevia busseja, laihdutuskuuria ja iltamenoja.

Olimme siis kahden. Palvelu pelasi. Keskityimme jakamaan päivän kuulumiset. Kiire ja arki helpottivat samaa tahtia, kun lumi suli lätäköiksi kengän pohjista. Olimme siinä ostoskeskuksen nurkassa, jonne ei näkynyt parkkipaikan säpinä eikä liikennevaloissa seisovien autojen jonot.

Kotimatkalla ostimme reppuun kirsikkatomaatille kavereita sekä salaattia, maitoa ja leipää. Siippa vähän liukasteli retkikengissään, mutta jaksoi kuitenkin hymyillä huppunsa sisältä:
- Viikonlopun vieton voi aloittaa näinkin.
- Pikaretriitti paikallisessa!

Hiihtäen töihin

2012-02-02T16:44:00.000+02:00

Taiteilen roskapussi toisessa ja kännykkäkamera toisessa kädessä taloyhtiön parkkipaikalla. Autotallien ylle kaartuva sini-valkoinen talvipäivä on ikuistettava, vaikka näpit jäätyisivät. Pakkasta on enemmän kuin lääkäri määrää.

On hiljaista. Aamuruuhka on mennyt menojaan ja hävinnyt parkkitalojen uumeniin. Vapaalla olevat pysyttelevät sisätiloissa. Vain tinttien sirkutus kuuluu huurteisten kotikoivujen suunnalta, kun ne lentelevät oksistossa henkensä pitimiksi.

Niiden täytyy olla aivan jäässä, ajattelen ja väistelen mielessäni puusta putoavia pakastelintuja.

Minulla on asiat paremmin, vaikkakin se tarkoittaa, että business look on saanut väistyä henkiinjäämistaistelun tieltä. Olen piiloutunut tuultapitävän, pitkän villakankainen talvitakkini sisälle ja kietonut monta metriä kaulaliinaa kaulaani. Huppu on vedetty pipon päälle ja paksut kotikutoiset tumput sojottavat kohti maata kuin taaperoikäisellä. Viileän asiallisten suorien housujen alle olen vetänyt pitkät kalsarit ja trendikkäissä talvisaappaissa on äitimuorin kutomat villasukat. Tänään oli niin kylmä, että kaivoin jopa paitapuseron alle hikikerrastostani villasilkkisen ihokkaan.

Minua ei siis palella, muuta kuin nenästä. Ja vähän sormenpäistä ja myöhemmin, kun altistun suoraan luomuna Siperiasta asti puhaltavalle tuulelle, myös varpaista. Mutta sehän on näillä keleillä ihan normaalia.

On niin kylmä, että asemalaiturilla emäntänsä kanssa odottava koirakin vikisee koko sen ajan, kun junaa odotellaan. Asemahallista häädetyt kodittomat pitävät kahvihetkeä sadekatoksessa. Pauligin kahvimukit kaivetaan Alepan kassista ja vähistä eväistä tarjoillaan kaikille. Kun juna tulee, kupit kerätään ja sakki nousee junaan lämmittelemään.

Myös alikulkutunnelissa on riehakas tunnelma. Kerjäläisten musisoinnissa on voimaa ja liikettä. Veri on pidettävä kiertämässä, vaikka ohikulkijan kynnys paljastaa käsi lapasesta ja kaivaa jäinen euro lompsasta on varmasti normaalia korkeampi.

Toimistossa porukat kokoontuvat neuvotteluhuoneeseen. He manaavat jäätyneitä peltilehmiään ja liian ohuita ulstereitaan. Moni väittää sietävänsä pakkasia aina vaan huonommin. Kisa siitä, kuka saa istua lähimpänä patteria tai ylikuumentuvaa projektoria, on alkanut.

Minä kuuntelen kollegoiden tuskaa samalla, kun kuoriudun ulkovaatteistani. Nenä hiukan tippuu puolentoista tunnin työmatkan jälkeen ja poskia kuumottaa. Tukka on pipon ja hupun hieromana vaatimattomasti sanottuna sekaisin. Kun lopulta istahdan jäisen kannettavan tietokoneeni kanssa pöydän ääreen muiden joukkoon, joku kysyy, maistuisiko minulle kuppi kahvia.

- Eihän minulle tällaisena päivänä kahvi maistu, mutta kuuma mehu tekisi terää, vastaan nauraen.
- No, mä vähän katsoin tota sun entréeta. Mietin, että oletko tullut tänään hiiihtäen töihin.

Niksipirkkasukupolvi korkokengissä

2012-01-22T17:53:00.001+02:00

Yleensä olen ostanut kaksitoista senttiä punaviiniä, mutta viime viikolla ostin saman verran korkoja.

Nyt kuljen pää kattorappauksia viistäen kulahtaneessa villapaidassa ja lököttävissä, miesten mallia olevissa Leviksissä olohuoneessani.

Harjoittelen kävelemään.

Siippa sivaltaa sen enempää haurasta naiseuttani tai hyviä tapoja pohtimatta. Ja teini säestää vieressä:

- Äiti, sun pitää heiluttaa lantiota, jännittää alavatsa. Mieti, että joku vetäis suo koko ajan navasta.

Minä teen uuden pyörähdyksen vessan ovella. Keskityn ja aloitan teinin ohjeiden mukaisen taivalluksen olohuoneen poikki kohti parvekkeen ovea.

Siippa räjähtää nauramaan:- Sä kävelet kuin kolmijalkainen hirvi. Korjaa nyt toi ryhti.
Teini sentään kannustaa: -Huomaatko, miten lantion heilutus auttaa?

Katson siippaa, joka pitelee hiuksiaan ilme täynnä nauruun purskahtavaa kauhua. Sitten hän alkaa mallailemaan lööppiä käsillään:-Lantiolta liikkeelle lähtenyt läski suisti mamman penkkaan!

Samanaikaisesti teinin katse mittailee minua ylös ja alas herkeämättä:
- Sun pohkeet ja akillesjänteet tulee tappamaan sut.
- Tällä hetkellä tuntuu vain päkiöissä ja oikeassa isovarpaassa.
- Kauanko sä oot siellä yläilmoissa heilunut? Muutaman minuutin? Teini pudistelee päätään.
- Eniten muo huolettaa se, että tipahdan täältä alas. Nivelsiteet eivät ole minun vahvin kohta.
- Sun pitää vaan varmistaa, että putoat päällesi, nauraa teini: - Tai ehkä sun kannattaa ottaa esikoisen nilkkatuet mukaan käsilaukkuun.

Siippa seurailee puuhiamme sivusta. Hän antaa teinin leikkiä ensiapukurssin käynyttä mallimammaa kaikessa rauhassa. Huomaan kuitenkin, että sanottavan tarvetta on. Teinin korjaillessa asentoani siippa vetää syvään henkeä nojatuolissa. Kohta lähtee, ajattelen ja keskityn siipan tulevaan purkaukseen.

-Ja minun pitää lähteä sulle kavaljeeriksi. Lihava nainen tukisukissa ja kopleksikoroissa, ilmalastat käsilaukussa. Anna mun kaikki kestää!

Pelkkä omaan napaan tuijoittava tussahdushan tuo oli, ajattelen samalla kun teini jo vääntää minua uuteen asentoon.
- Onko niissä hankala kävellä, teini kysyy noteeraamatta ollenkaan isänsä henkisestä tilaa.
- Itse asiassa nää tuntuu yllättävän hyvälle jalassa.
- Plätformit sen tekee.
- Ennenvanhaan näitä kutsuttiin kompleksikoroiksi.

- Kuinka pitkä sä oikein olet, siippa nousee seisomaan ja tunkee viereeni.
Taputan siippaa päälaelle: -Riittävän pitkä oikaisemaan sun jakauksen.

Vaihdettuani lököttävät farkkuni ja kulahtaneen villapaidan naamiaispukuuni siipan sivallukset saavat lempeämmän sävyn:
- Naisen pohje on kyllä hyvännäköinen korkokengässä, hän sanoo pää kallellaan.
- Ja keski-ikäinen mies on sokea, toteaa teini väliin.

Minä en sano mitään. Huojun vain yläilmoissa ja mietin, kuinka pitkä fysiikka minun olisi pitänyt koulussa lukea, että ymmärtäisin, miten herkkä on kärjellään seisovan kolmion balanssi.

Potkaisen kengät jalastani ja ryhdyn tutkimaan hätää kärsimässä olevaa isovarvastani, jota kynsi kiduttaa painautumalla yhä syvemmälle sen lihaan:- Tälle täytyy tehdä jotain, mutisen itsekseni.

Leikkaan pakastepussista palasen muovia ja tungen sen kynsisaksien avulla kynnen ja kipeän lihan väliin. Teini katsoo juuri huollettujen rakennekynsiensä takaa puuhaani kauhuissaan:
- Mitä sinä teet?!
- Tällä lailla entinen poika ohjailee kynsiensä kasvua.
- Minusta, tolta teidän niksipirkkasukupolvelta pitäisi kieltää korkokengät ja kotilääkärileikit.
- Ja naamiaiset, murahtaa siippa nojatuolistaan.

Megaluokan pullasorsa

2012-01-20T15:36:00.000+02:00

Minulla on kiire junaan, mutta ehdin kuin ehdinkin ostamaan tuoretta leipää asemahallin leipämyymälästä:
- Kaura-, ohra- vai ruisleipää, kysyy myyjä ja osoittelee keinosiemennyshanskoillaan kopassa olevia leipiä.

Minun tekee mieli sopivan kovakuorista leipää. Sellaista, jonka kuori antaa hiukan aluksi periksi, mutta murenee lopuksi rinnuksille:

- Otan tuon ohraleivän, paljonko se tekee?
- 2,20e

Heitän leipäpussin kainaloon ja syöksyn rullaportaisiin.

Junaan noustessa muutama meistä jää seisomaan välikköön, vaikka vaunussakin näyttäisi olevan tilaa. Nuori äiti tarjoilee lastenrattaiden kuomun alle banaania. Vaunun istumapaikoilla joku räplää kännykkää, toinen lukee ruttuista ilmaisjakelulehteä. Ja tuo yksi, jolla on tatuoidut kulmakarvat ja ripsien pidennykset, tuijottaa minua.

Kyllä sunkin kuontalos joskus rupsahtaa. Noissa kulmakarvoissa voi olla pitelemistä vanhemmiten, kun alkavat valua silmille, ajattelen. Sitten tajuan, että hän tuijottaa kättäni. Sitä, joka käy tasaiseen tahtiin leipomon paperipussissa ja ruokkii sieltä suutani.

Kuule, tää on leipää. Ootko koskaan kuullut kulttureilleista eurooppalaisista, jotka kulkevat patonki kainalossa ristiinrastiin ikiaikaisen kaupungin katuja. Minua tuijottava huoliteltu olemus ei selvästikään piittaa eurooppalaisesta tulkinnastani. Päinvastoin hän katsoo minua halveksuen, aivan kun en ymmärtäsi, että kunnon parisienne ei todellakaan syö sitä patonkia, vaan kulkee se kainalossa.

Taidan olla karppaajan kauhistus. Megaluokan pullasorsa.

Seuraavaksi voisin tietysti vetää etsiin energiajuomakortin, mutten päästä ajatusta pidemmälle, sillä vastapuoli ei vaikuta kuuluvan siihen ryhmää, joka marinoi itseään niillä aineilla.

Pienen pyristelyn jälkeen hyväksyn sen, että nykymaailmassa julkinen leivän syöminen ilman särpimiä ja suoraan pussista herättää tunteita ja jopa luokittelee minut.

Katson paperipussin sisään. Siellä pahasti raadeltu ohraleipä yrittää huudella, että siippa ei ikinä anna anteeksi tällaistä leivän pahoinpitelyä. Rouva hyvä, leipäveitset on keksitty!

Totta. Siippa vihaa kotimatkalla ostamieni leipien jäännöksiä leipälaatikossa. Hän ei voi ymmärtää, miten kukaan voi olettaa, että joku muu suostuisi syömään käsin raadeltua leivän puolikasta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun hän on heiluttanut leipäpuolta kädessään silmieni edessä ja ihmetellyt, että miten tästä nyt enää pystyy leikkaamaan siistejä viipaleita aamiaispöytään.

Ja minä vastaan, ottamalla leivän hänen kädestään ja leikkaamalla montut suoriksi, että veitsellä.Sitten siippa syö sileän leipäviipaleen ja minä monttuisemman. Ja me elämme elämämme onnellisina loppuun asti.

Tunteita ja tekoja lähdöntunnelmissa

2012-01-17T20:22:00.001+02:00

Raahasin matkalaukkua pihatiellä. Pakkanen paukkui. Vanhat pihakoivut olivat saaneet yön aikana ylleen arvokkaan kuurapeitteen. Taivas kaartui päälleni sinisempänä kuin kansallissuklaamme.
Laukun pienet pyörät olivat lujilla pulverilumen peittämän jäätyneen sohjon käsittelyssä.

- Vaihtolapsemme lähtee tänään kotiin, sanoin postilaatikoita ohittaessani naapurille, jonka talvitakin alta pilkisti yöpaita.
- Vai niin. Vasta nyt! Eikö olekin ihanaa?

Kun en tiennyt, mitä olisin vastannut, heilautin kättäni ja naurahdin jotain epäselvää.

Vaihtolapsi oli jättänyt jäähyväisiä päivätolkulla. Nenäliinoja oli kulunut tukuittain. Ripsiväri oli halkonut kasvoihin mustia uomia aina uudelleen ja uudelleen.

Pakkaamisesta ei ollut tullut mitään. Tavarat lainehtivat sinne tänne. Aina oli joku, joka jätti jäähyväisiä tekstiviestillä tai kolisteli vaihtolapsen huoneeseen lähdön tunnelmien keskelle. Ja pahimmassa tapauksessa heillä oli tuomisia. Painavia tuomisia. Sellaisia, jotka eivät millään mahtuisi matkalaukkuun.

Viimeisenä iltana vaihtolapsi seisoi täpötäyden, auki ammottavan matkalaukun vieressä ja näytti kädellään, että sängyn peiton poimuissa oli vielä tavaraa vaikka miten paljon. Vaatekaapin koreissakin näytti loikoilevan pahnanpohjimmaisia.

Keräsin tutkaani osuneet tavarat keoksi lattialle:
- Onko tässä kaikki?

Vaihtolapsi pyöri huoneessaan kuin pyörremyrskyn riepottama riepu. Joka kierroksella tarttui jotain vielä mukaan. Tuolla oli sukkia ja pikkuhousuja kaksi muovipussillista, täällä pino kirjoja. Hyllyllä oli vielä allergialääkkeet ja meikkipussi. Naulakossa roikkui kylpytakki. Pöydällä oli tuliaisia sekä niitä pieniä matalia aaltomaljakoita. Niitä oli useampia. Jäähyväislahjoja sukulaisilta.

- Missä ne painavat kynttilänjalat ovat, hän huokaisi ja etsi katseellaan Iittalan Kivi-tuikkuja.
- Sinä lähetit ne jo kotiin. Pakattiin yksi kumpaankin talvikenkääsi. Muistatko?
- Ai niin, hyvä! Ne ovat niin painavia.

Viikolla olimme raahanneet postiin yli 20 kiloa painavan paketin, joka oli sekoitus kenkiä, vaatteita, joululahjoja ja kirjoja. Selviytyminen Suomen syksyssä vaatii varustautumista erilaisiin olosuhteisiin ja se tarkoittaa sitä, että tavaraa kertyy.

Täytin matkalaukun niin piukeaksi kuin pystyin ja raahansin sen sitten henkilövaa'alle. Ylipainoa oli liikaa. Vaihtolapsi oli epätoivoinen. Minä avasin laukun uudelleen lattialle. Muistutin, että posti kulkee ja että tyhjiä laatikoita riittää. Nyt vain täytyi päättää, mitä pistetään tulemaan postipakettina perässä.

Ryhdyin yksitellen nostelemaan tavaroita ilmaan:
- Tarvitsetko tätä heti ensimmäisinä päivinä? Entä tätä? Mitä tässä on? Voiko tämän lähettää jälkikäteen?

Päätöksenteko on vaikeaa. Mieluummin haluaisi ottaa kaiken.

Vaihtolapsi pyöri taas huoneessaan. Minä istuin lattialla ja odotin hiljaa. Lopulta hän rauhoittui ja ryhtyi laukomaan kyllä- ja ei-vastauksia.

Laukku laihtui sallittuun painoonsa. Käsimatkatavarakeko kasvoi maksimiinsa. Ulkovarastosta apuun haettu pahvilaatikko nieli sisuksiinsa loput, kuten päättömän muovinuken, joka oli saatu pikkujoululahjaksi kavereilta, viime viikon kaatosateessa suojaa antaneen sateenvarjon, hiirenkorville käpertyneen sanakirjan sekä pikkuveljelle ostetut tuliaiskarkit.

- Sä oot kone, kehui vaihtolapsi. Teini, joka oli hiipinyt huoneeseen ja istahtanut sängyn reunalle henkiseksi tueksi, nyökytteli vieressä.

- Muuten, tiedätsä sen käkkäräpää abin koulusta, kysyi teini vaihtolapselta.
- En, kenet?
- No sellaisen... se on vähän niinku kaikkien kaveri.
- En...
- Sillä on sellainen vihree toppatakki.... no, joka tapauksessa se lähetti sulle terveisiä ja toivotti hyvää kotimatkaa.

Nyt siis oltiin jo niin pitkällä, että matkalaukku oli siirtymässä autoon, missä jo hyvin teipattu pahvilaatikko odotti. Pian oli vaihtolapsikin autossa. Ja teini, joka viime metreillä pisti ihmissuhteet koulutyön edelle ja päätti lähteä saattamaan vaihtosisartaan kentälle.

- Nyt ei muuta kuin menoksi. Onhan sinulla passi mukana, sanoin ja painoin kaasua.

- Minulla ei ole ollenkaan sellainen olo, että olisin menossa kotiin. Tuntuu kuin olisimme lähdössä Lappiin, sanoi vaihtolapsi takapenkiltä.
- Niin, tällaisina päivinä maailma on tosi pieni. Aamulla olet täällä ja illalla jo muualla, katsoin lasta taustapeilistä.
- Minua ihan ahdistaa, miten selviän kotiinpaluusta. Ne ovat kaikki kentällä vastassa!
- Anna itsellesi aikaa, kyllä se siitä.
- Mä muuten muistan sen tyypin, jolla on vihreä toppatakki, vaihtolapsi sanoi teinille. Siitä lähti tavallinen tyttöjen pulputuskeskustelu, joka päättyi vasta lentokentällä, kun vastaa vyöryi muitakin saattaamaan tulleita ikätovereita.

Kotiinpäin kahdestaan ajellessamme teini avasi keskustelun ja meni suoraan asiaan:
- No, mutsi mitä seuraavaksi? Ostatko koiranpennun vai hankitko akvaariokaloja?
- Ajattelin keskittyä pelkästään sinuun.
- Aika karmiva ajatus. Liian paljon yhteen pisteeseen suunnattua energiaa sanoisin.

Teini hiljeni ja katseli ohikiitäviä maisemia:
- Saa nähdä, kauan mulla menee tottua siihen, että olen sun ja isän kans kolmistaan.
- Niin, aika kauan sulla meni tottua siihen, että huushollissa oli toisenlainen, mutta yhtä kovaksikeitetty nuori kuin sinä.
- Meillä oli ihan oikeesti vaihtolapsen kanssa tosi kivaa, kun oltiin kodin ulkopuolella, mut sen perusarkitavat kotona oli niin erilaisia kuin meidän. Tai mun.
- Hyvin te toimeen tulitte.Molemminpuolinen kunnioitus kasvoi ajan myötä myös toisen erilaisuudelle. Puolin ja toisin.

Auton talliin saatuamme törmäsimme toiseen naapuriin ja vaihtolapsen kotiinlähtö tuli taas esiin:
- Eiks oo ihanaa et se lähti, huokaisi naapuri.
Me teinin kanssa katsoimme toisiamme ja hymähdimme jotain.
- Saa niinku olla taas rauhassa, naapuri jatkoi, kun huomasi, ettemme oikein tienneet mitä sanoa.

Teini katsoi minua. Minä katsoin teiniä. Lähdimme lampsimaan kohti kotia.
- Ihanaa on ehkä väärä sana kuvaamaan sitä, miltä nyt tuntuu, sanoi teini, kun lampsimme yhdessä kotiovelle.

Joulun odotus alkaa nyt

2011-12-11T14:48:00.001+02:00

Koko aamupäivä on siivottu nurkkia, paistettu pullaa. Puutarhavajan perukoilta, apulannan ja hylsysarjan naapurissa asustavat kuusikymmentä lautasta on nostettu huoneenlämpöön. Liinavaatekaapin viimeisestä nurkasta on kaivettu ryppyinen joululiina. Kaatosateesta parvekkeelta on nostettu apupöydäksi parvekepöytä.

Vaihtolapsi on koristellut elämänsä ensimmäistä kertaa aitoa luonnon joulukuusta ja teini on tehtaillut talopakettitoimittajana useamman piparkakkutalon. Ja yhden hyyskän.

Nyt glögikattila huokailee hellalla. Sinappisilakat ovat parhaimmillaan. Pimeys laskeutuu ja kynttilät syttyvät. On aika avata ovet ystäville ja jakaa hetki Joulun odotusta heidän kanssaan. Tai paremminkin aloittaa se.

Minä heittäydyn sohvalle ja nostan jalat ylös: - En usko, että kukaan tänne vielä kello neljä ampaisee.

Kolmea minuuttia yli neljän ovikello soi.

Autetaan porukat sisälle. Laitetaan takit narikkaan ja halataan. Saadaan joulukukka tuliaisena. Tarjotaan glögiä. Selvitellään, kuka on autolla ja kuka ei. Istahdetaan sohvapöydän ympärille. Annostellaan itse rusinat ja mantelit, kukin maun mukaan. Vaihdetaan nopeasti koko vuoden kuulumiset.

Sitten ovikello soi.

Kiirehditään avaamaan ovea seuraaville samalla, kun kehoitetaan ensimmäistä erää omatoimisuuteen pöydänantimien suhteen.

Ja sitten ovikello soi uudelleen.

Ja taas. Ja taas. Ja taas.

Muutamassa tunnissa tupa on aivan täynnä. Joukossa on vanhoja ja nuoria, ystäviä ja sukulaisia, toisilleen tuttuja ja tuntemattomia.

Meno on rentoa. Muodikkaat nahkasaappaat ja tittelit on jätetty narikkaan. Moni vieras on vetänyt villasukat trendikäsilaukkunsa uumenista ja vaivihkaa varmistellut, että täällähän ei tarvitse kulkea kengät jalassa.

Pikkuhiljaa puheensorina voimistuu kuminaksi. Olohuoneen katossa leijuu paksuna kerroksena mielipiteitä, toiveita ja kuulumisia, mutta ennenkaikkea iloista naurua ja tilanteesta syntyvää hauskanpitoa. Kun sisko myöhemmin saapuu, ulko-ovi melkein paiskautuu puheen paineesta hänen silmilleen.

Kynttilät lämmittävät kuumemmin ja tuliaiskukkien tuoksu voimistuu. Glögimuki vaihtuu viinilasiksi. Pieni käsi hamuaa vihreää kuulaa marikulhosta. Kuusen alle on vaivihkaan ilmestynyt paketteja. Ulkotuli sihahtelee pihalla.

Minä en ehdi muutakuin tarjoilemaan eteiseen uusia kupillisia glögiä tai täyttämään pöydässä olevia kippoja. Silloin tällöin joku kuitenkin vetää hihasta:
-Nämä silakat ovat ihania, suostutko antamaan reseptin?
-Joo, löydät sen kirjoittamalla 'sinappisilakat' googleen.
- Toi maksapatee on älyttömän hyvää, ootko hakenut hallista? Toisella tutulla on iso pala maksapasteijaa tumman limpun päällä.
- K-kaupasta.
- Entä tämä limppu, aivan erikoisen hyvää?
- Kaikki ruoka on ostettu marketista, vain silakat on itse tehty.
- Älyttömän maukasta glögiä, miten sinä tämän teet? Taas uusi tulokas, joka jaksaa ihmetellä kotikokin taitojani.
- Sekoitan Alkon ja marketin tuotteita keskenään.

Sitten pyydän anteeksi ja lähden etenemään kohti eteistä täydet glögimukit tarjottimella. Siellä tuttu mies jakelee esiliinoja tuliaiseksi siipalle ja teinille. Kun minä saavun höyryvän juoman kanssa paikalle, hän katsastaa minuun ja sanoo:
- Sulle ei ole essua, sähän et kokkaa!
Minua naurattaa. Sentään joku joka ei epäile, että olisin pyhempi ruuanlaittaja kuin olen:
- Tervetuloa, sanon, otapa tästä kupillinen jouluisia e-koodeja!

Siipan ääni nousee puheensorinan yläpuolelle. Seremoniamestari on vauhdissa:
- Eiköhän, pojat, glögit ole nyt juotu ja on aika korkata joulukalenteri? Hän nostaa kokonaisen olutlaatikon ulkoa sisälle.
- Tässä pitää sentään saada kymmenen luukkua kirittyä kiinni, komppaa joku ja hylkää glögikuppinsa heti pöydän nurkalle.

Teini hiipii taakseni ja kuiskaa korvaani:
- Äiti, onko meillä lisää tuoleja?

Eihän meillä ole, mutta ei se mitään. Samassa pyörähtää joku vieraista luokseni ja kyselee puhdasta lasia:- Ota tuolta kaapista, sanon. Sitten vaihtolapsi tulee luokseni kaurakeksi kädessään ja kysyy, onko nämä niitä puurosta tehtyjä pikkuleipiä?

Tunnelma on katossa. Ihmiset ovat iloisia. Kaikki astiat, Mc Donaldsin mainoslaseista asti, ovat käytössä. Joku on keittänyt itselleen kahvia ja juo sitä kupista, jossa lukee "piirretty pieru ei haise'.

Joulun odotus on mukavaa, jakamisen ja yhdessäolon aikaa!

Rusinaton päivä

2011-12-07T13:11:00.001+02:00

Taivallan pitkästä aikaa ensin otsalamppu tiennäyttäjänäni metsäpolulla ja sitten kaalimadon mittaisella lähijunalla kohti Pasilaa paljon ennen palkansaajan liukuvan työajan alkamista.

Työmatka on minulle kaukana rutiinista. Se on lähempänä elämystä, joka ruokkii sekä mieltä että kehoa, mietin yöpakkasen kirpeys poskillani. Saan herätä ennen muita ja hiippailla nukkuvassa tuvassa yksin. Ehdin asemalle pimeän pakkasaamun poimuissa ennen aamuruuhkan huminaa. Voin availla ääntäni varoen ostamalla kahvin kuppilasta ja sanomalla huomenta bussikuskille.

Puolentoista tunnin matkan teon jälkeen oloni on tyyni ja vastaanottavainen. Kapasiteettia riittää ajatella ja ihmetellä.

Päivä kuitenkin tempaisee mukaansa. On palaveria ja puheluita. Tekstiviestejä. Kysymyksiä. Paukkuvia takarajoja ja liitoksissaan natisevia tavoitteita. Viipyilevästä aamusta ei ole jäljellä mitään muuta kuin huono omatunto. Sieltäkin olisi voinut raapaista yhden ylimääräisen tunnin.

Mutta onneksi on paluumatka.

Ohikiitäviä maisemia katsellessa mietin, mihin rakoihin elämäni arjen rusinat ripottelisin, jos kaikki päiväni olisivat tällaisia.

Päätän varastaa aikaa kirjoittamiselle, kunhan pääsen kotiin.

Mutta jo eteisessä pääkoppani imee sisäänsä tekemättömiä töitä huoneilmasta: siivoa, syö, suunnittele, hoida kuntoasi, tee töitä, lue lehti, pyykkää.

Ei, tänään ei ole rusinapäivä eikä muuten huomennakaan.

Joulusukat aamukahvilla

2011-12-01T18:31:00.001+02:00

- Tänään on joulukuun eka päivä. Pitäisikö tytöille ostaa jokin yllätys, kysyn, kun olemme siipan kanssa päässeet kahvilan tuulikaapista heräteostospinojen äärelle. Ovesta tullessa lähes kompastuu erilaisiin sellofaaniin pakattujen yllätysten ja pienillä tonttulakeilla koristeltujen namukippojen rakennelmiin.

On aikainen aamu. Kello ei ole vielä kahdeksaakaan.Vitriinit ovat vielä lähes tyhjillään. Myyjät vasta availevat puotia. Ulkona on pimeää. Kansa vaeltaa työpaikoilleen. Vain itapäivälehtien lööpit loistavat kaamoksen keskellä.

- Ihan turhaa. Ei niillä ollut sukkia ovissa, vastaa siippa.

Kohautan olkapäitäni. Jos ei lähde leikkiin mukaan, niin jää ilman yllätystä. Olin kyllä teiniä muistuttanut joulusukasta ja kertonut vaihtolapselle, että meidän adventtikalenteri toimiin niin, että kun laittaa vanhan villasukan ovenkahvaan roikkumaan, siitä saattaa aamulla löytää yllätyksen.

- Ei sitten, sanon ja suunnistan herkkujen ohi sämpylätiskille. Siellä uinuu täysi tarjotin reissumiehiä kita täynnä savukinkkua ja salaattia.

Minua haukotuttaa. Reissumies ja latte on hyvä aamiainen naiselle, jonka aamun piti alkaa kuntoilemalla, mutta joka on itseään säästämättä eksynyt kilokalorien luvattuun maahan, jotta siippa voi jatkaa myöhemmin työpäiväänsä Helsingin yössä ilman autoa.

- Mitä sinä otat, kysyn siipalta, kun olen oman tilaukseni tehnyt.
- Kahvin.
- Siis maitokahvin?
- No, joo. Tavallista kahvia ja tavallista lämmitettyä maitoa sellaisessa soppakipossa, siippa solkkaa väliin.
- Siis yksi café au lait, sanon katu-uskottavasti.

Jos tuo myyjä vain tietäisi, että minulla on pelkkä yöpaita muodikkaan takkini alla ja että jaloissa on yön jäljiltä vanhat, vanuneet villasukat, jotka ihan oikeasti pyörivät jalassa. Katsahdan nopeasti jalkoihini. Villasukat eivät kyllä ole salaisuus. Ne pilkottavat linttaan astuttujen kesäkenkien sisältä. Suorastaan loistavat.

Voi että! Minulla on jalassa villasukat! En kai minä vain ole riistänyt lapsiltani joulusukkaperinnettä mennessäni nukkumaan marraskuun viimeisenä päivänä talon parhaat joulusukat jalassa!

Kunhan olemme tehneet olomme mukavaksi kahvilan nurkkapöydässä ja kun reissumiehestä ei ole jäljellä kuin muutama murunen, siippa tervehtii ohikulkijaa. Selvästi työkaveri. Minua ei esitellä, ei siihen oikein ollut tilaisuutta, ja työkaveri saa rauhassa hakea paikkansa muualta.

Ohituksen ja 'kyllä-kahvila-aamiainen-aina-kotiaamiaisen-voittaa'-huulenheiton jälkeen siippa nostaa katseensa minuun ja hymyilee:
- Sä olet kyllä outo tyyppi, kun hiihtelet julkisilla paikoilla ihan millaisissa vetimissä vaan.

Ha, haa! Ei kehdannut esitellä. Häpeä on valtava voima! Sipaisen rasvalettiäni ja vedän kaulani ja puolet kasvoistani ison kaulaliinan sisään kuin kilpikonna.

- Olenko mä niin pahan näköinen, kysyn ja annan hiljaa siipalle anteeksi, jopa ymmärrän häntä.
Siippa nauraa: - Ai tonko takia naisilla on nykyään noin valtavat kaulaliinat?
- Minähän olen matkalla cross trainerin kautta suihkuun, puolustaudun.
- Mutta eksyit vaan ulos ovesta matkalla yläkerrasta alakertaan.
- No hitto, kun tänään oli tää aamiainen katettu tänne.
- Laatuaikaa vaimon kanssa, siippa hymistelee.
- Miten sen ottaa, nauran. - Rehellisesti sanottuna minulla on sellainen olo, että kun toi työkaveri pääsee työpaikalle, niin minä olen muuttunut oudoksi, tuntemattomaksi naiseksi, jonka seurassa sinut on bongattu patojen ääreltä ja kun pääsen kotiin olen joulusukkayllätyksen ilonpilaaja.

Siippa nauraa, antaa suukon ja ottaa jalat alleen. Minä ajelen yöpaidan helmat heiluen moottoritietä takaisin kotiin.

Viikkosiivous

2011-11-25T11:58:00.001+02:00

Imuri surisee. Aloitan eteisen lehdistä ja hiekanmuruista. Oion sisal-maton. Etenen ruokapöydän alle, lehtikorin taakse, matolle. Pyyhkäisen pari pahaa tahraa parketista. Kierrän nojatuolin ja palaan samaa kautta takaisin. Lähetän pitkän suuttimen parisängyn alle villakoirajahtiin. Siirtelen siipan tavaroita. Otan vessasta mukaan roskiksen ja vien tilalle uuden pussin. Lasken lavuaariin vettä ja lorautan joukkoon yleispuhdistusainetta. Pyyhin ovia, valokatkaisijoita, ikkunanlautoja, tasoja ja pöytiä, käsinojia. Konttaan rappuset puhtaaksi. Tuuletan.

Mietin, miten monessa huushollissa tämäkin työ vain tapahtuu päivän aikana.

Jostain kumman syystä huomaan olevani iloinen, kun saan siivota kotini ihan itse. Minulla on aikaa. Saan olla aivan yksin. Mikään ei paina, ei puske eikä velvoita. Kerrassaan otollinen maaperä tajunnanvirralle.

Ja siinä minä kahlaan rantatöyräällä lahkeet ylös käärittynä. Vesi virtaa hiljalleen laajoina pyörteinä. Tuuli kahistelee kuivaa, keltaiseksi palanutta heinikkoa. Ja kun nostan katseeni, näen maailman ääriin asti.

Silloin tällöin haaviini osuu myös mehevä villakoira.

Pikkuhiljaa ja ajan kanssa kaikki asiat löytävät paikkansa ja koko maailma asettuu kohdalleen.

Olen levännyt, siivonnut ja päiväkahvini ansainnut.

Joulumyyjäisissä

2011-11-20T18:14:00.001+02:00

Alakoulun aitaan on ripustettu lakana, jossa kutsutaan joulumyyjäisiin. Yksinäinen labradori on sidottu koulun seinään. Vieressä sihahtelee ulkotuli. Siippa epäilee, että olemme väärällä ovella, mutta minä marssin henkitoreissaan olevien ulkotulien välistä sisälle.

Tuulikaapissa on pieni tyhjä pyörätuoli. Naulakossa roikkuu muutama takki. Epäilys nousee kurkkuun, mutta liike ei paljasta minua. Täällä on pari pöytää käytävällä ja muutama hassu ihminen, ajattelen.
-Oot sä ihan varma, että ollaan oikeassa paikassa, epäröi siippa.

Käytävän perällä on ovi ja oven takana jumppasali. Jo oviaukossa epäilys häviää, kun siippa tunkee väkisin ohi. Hän tunnistaa ensin työkaverin ja sitten salin suurimman ihmisen, joka tuulipuvussa ja pipo silmillä nojailee kävelysauvoihinsa vapaaheittoviivalla:
- Terve, on nää jumppasalit nykyään pieniä!
- Tää on vain puolikas, sanoo siippa.
- Onko sinun parempi puolisko mukana, kysyn.

Sauva osoittaa yhtä puolapuiden edessä olevaa pöytää. Pöydän takana on tungokseen asti myyjiä. Ostajien puolella häärii tuttu punainen takki kumartuneena sellofaaniin käärittyjen maustekakkujen, korvapuustien ja piirakoiden ylle.

-Moi, huikkaan ja huomaan, että tuttava selaa itsetehtyjen joulukorttien pinoa. Päällimmäisenä on ihana lumiukkokortti, jonka hipiä on tehty revitystä valkoisesta paperista: - Tollaisia mekin teimme aikanaan.
- Eiks oo hienoja.
- On.
- Ne ovat kaksi euroa ja tässä on sitten toisenlaisia, jotka ovat neljä euroa. Näihin kuuluu kirjekuoretkin.
Nostan katseeni. Minua tuijottaa vielä murrosiästä tietämätön sanavalmis ja selvästi hyvin kasvatettu nuori mies, jolle yhteiskunta vielä joskus maksaa oikomishoidon.

Samaan aikaan tuttavani ojentaa paksun nipun joulukortteja samaiselle myyjälle:
- Mä otan nää.
- Jaha! Katsotaanpa. Yksi, kaksi, kolme...

Kunhan tuttuni saa kaupat tehtyä on minun vuoroni. Huomaan, että hurmaavan kauppiaan taustajoukoilla on ongelma. Yhtäkkiä bisnekset ottavat tuulta ja nyt pitäisi kysyntään pystyä vastaamaan. Jostain on saatava lisää vaihtorahaa ja äkkiä.

- Nämä ovat hienoja. Otan nämä. Ojennan kolme kalliimpaa neljän euron korttia kohteliaalle kauppiaalle.
- Se tekee 12 euroa.
Kaivan anorakkini etutaskusta parinkympin setelin ja tiedän jo sitä ojentaessani aiheuttavani vaihtorahakriisin.

- Maistuisko sulle maustekakku, niin saatais tasaraha. Tai suklaamurokakku. Se on muuten hyvää! Nuori kauppias hymyilee minulle vastustamattomasti.
- Mistäs sä tiedät, että se on hyvää? Oletko itse leiponut, kysyn.
- En ole, mutta äiti on. Ja taas hymy!

Yksi tiskin takana olevista naisista liikahtaa. Omavalvontavaistoni sanoo, että tuo nainen tietää, mikä on ruokasoodan ja leivinjauheen ero. Sitäpaitsi naisella tuntuu olevan täydellinen poika.

Siippa seisoo edelleen vapariviivalla tuttunsa kanssa, joka edelleen nojailee kävelysauvoihinsa:
- Ostit sitte kakun.
- No en oikeastaan. Sain sen vaihtorahana.
- Onko se edes hyvää?
- Pitäisi olla.

Kohteliaana miehenä siippa kaivaa takkinsa taskusta ryppyisen S-marketin muovipussin ja ryhtyy pakkaamaan kakkua sinne.
- Kaikista meidän kasseista, otit sitten ton mukaan.
- Joo, mikä vika tässä on?

Salin nurkassa alkaa nauhuri soida ja pieniä tiernapojiksi puettuja lapsia liikkuu kuten on open kanssa harjoiteltu ja kuten kaikki sukupolvet heitä ennen ovat liikkuneet. Ikävä kyllä markkinavoimat salin reunoilla pitävät sellaista meteliä, että elämys on pelkästään katsojan silmässä. Siippa ja sauvoihin nojaava tuttu keskittyvät esitykseen. Minun katseeni kiertää salia:
- Eikö täällä kukaan myy villasukkia?

Eräällä pöydällä on sukkia! Ja lapasia! Ja pilkkahintaan. Teen kaupat ja torjun siinä sivussa myydyt arvat. En millään halua alekoreista arpajaislahjoituksiksi päätyneitä kirjoja, vanhalla tekniikalla toimivia leffoja tai musiikkia. Tai kansipaikkaa ruotsinlaivalle.

Hetken päästä siippa vetää hihasta. Hän kinuaa kolikoitani annettavaksi tiernapojille. Tiputan ostokset siipan muovikassiin ja lyön kolikkokukkaroni hänen kouraansa:
- Mulla on ihan hirveä hiki. Mä meen ulos odottamaan.
- Häh, joko sä meet. Siippa pyörii erään pöydän edessä, jota minä kuvittelen jonkinlaiseksi kirpputoriksi. Siippa kuitenkin raapii kylkiään siihen malliin kuin lapsena lauantaina karkkikaupassa:
- Pitäiskö ostaa arpoja?
- Aaaa, niinpä tietysti, mutisen itsekseni ja annan katseeni kiertää uudelleen pöydällä:
- Osta vaan. Mä en osta.

Ulkona tuttu pariskunta kyselee, minne siippa jäi.
- Ostamaan arpoja, naurahdan.

Samassa siippa jo puskee ovesta ulos:
- Kuulkaa, joka toisen arvan piti voittaa, mutta mä voitin kaikilla kolmella!
- Anna mun kaikki kestää, huokaan.
- Tarviiko kukaan huulirasvaa tai Hello Kitty hammasharjaa? Siippa nostelee voittamiaan tavaroita ryppyisestä muovipussista taikurin ottein : - Entä lumiukkoleffaa? Tää on kuulkaa klassikko.

- Mennään nyt, huokaan. Kävellään noiden kanssa samaa matkaa tonne risteykseen.
- Mitä! Eiks me mennä kahville ja pullalle, siippa kysyy pettyneenä: - Mitkä myyjäiset nää on, jos ei juoda pullakahveja?
- Saiko sieltä edes kahvia? Mennään kotiin, keitetään kunnon kahvit ja korkataan toi suklaakakku.

Kotona siippa ottaa lisää kakkua ja miettii kenelle lahjoittaisi hammasharjasetin. Ehdotan tuttavaperheen koiranpentuja. Sitten siippa vetäytyy lukeamaan Hesaria makuuhuoneeseen ja jättää arpajaisvoittonsa lojumaan ruokapöydälle, mikä minua sangen suuresti harmittaa ja sydämelleni käy:
- Kerran niin hirveesti oot ton krääsän perään, niin tulepa korjaamaan rojusi pois täältä, komennan.
-Ei vaan knihti, huutaa siippa.
- Sinä taikka sun henkes!

Mikään ei aja postilaatikkoa edemmäs

2011-11-17T20:12:00.001+02:00

Kerrankin marraskuinen toimeksianto antaa minun elää niinkuin marraskuussa pitäisi elää.

Kirkasvalolampun ajamina työaikalain piirissä olevat katoavat aamuisin pimeyteen, mutta minä käännän kylkeä. Tiedän, että lamppu himmenee varttia yli kahdeksan ja aamuherätyksen antanut radiokin vaikenee. Vaikka päivä jo alkaa valjeta, voin hyvin torkahtaa vielä hetkeksi tietoisena siitä, että kehä ykkösellä ja kehä kolmosella jumittaa ja että maailmasta ei ole uutiset tänäkään aamuna loppuneet.

Nousen ylös sitten, kun kroppa tekee sen itsestään. Mikron kello näytti tänään ennätystä 10:13. Yleensä sentää olen jo pystysuorassa asennossa yhdeksän pintaan, mutta tänään siis aamu meni näin.

Tallustelen vessaan ja tungen sähköhammasharjan suuhun. Mietin siipan eilistä luentoa siitä, miten aivojen on annettava levätä. Havahdun siihen, että edelleen suussa surraa eikä minulla ole mitään käsitystä, kauanko olen peilin edessä seissyt. Pää on saanut tarpeeksi lepoa, siitä olen aivan varma. Ja hampaatkin tuntuvat puhtailta.

Hiihtelen alakertaan. Vaihdan treeni-t-paidan ja -rintsikat. Vedän tukan ponnarilla ylös. Avaan ikkunan. Kytken sähköt cross traineriin, jätän rillit pöydälle ja kapuan sarviin.

Seuraavat neljäkymmentäviisi minuuttia menee tuijotellessa kellarihuoneen pölyistä katon rajaa, hylkiökirjojen kirjahyllyä ja haalistunutta julistetta seinällä. Edelleenkään yhtään järjellistä ajatusta, inspiraatiota tai ovallusta ei tunnu olevan liikkeellä.

Ainoa ajatus, jonka tunnistan, on se, että kroppa ei tänään jaksa. Lisään vastusta ja sallin hitaamman temmon. Kaloreita palaa kilometrien kustannuksella. Hiki nousee pintaa, valuu silmiin, tippuu rinnuksille ja lattialle. Lopulta kone piippaa. Olen polttanut kovalla työllä minimikalorit ja polkenut minimikilometrit. Ja löytänyt seinästä yhden naulan, jossa ei roiku mitään. Olen aivan loppu.

Kylpyhuoneen peilistä loistaa punainen, märkä pää. Ainakin veri kiertää, vaikkei ajatus!

Suihkun raikkaana hyppelehdin pelkkä pyyhe ympärillä postilaatikolle hakemaan sanomalehteä samoihin aikoihin, kun se yleensä haetaan enintään sunnuntaisin. Sitten annan kännykän ladata meilit. Iloitsen siitä, ettei kukaan kaipaa minun yhteydenottojani juuri nyt. Voin huoletta keittää pannullisen haudutettua teetä ja lukea lehden.

Sillä aikaa kun vesi kiehuu, vedän vaatekaapin elfakorista ensimmäisen vastaantulevan ihokkaan päälle ja hyppään farkkuihin. Vanha villapaita ja villasukat kruunaavat olon. Puserran sitruunaa kuppiin, kauhaisen lusikallisen hunajaa ja kaadan ikivanhasta teepannusta hyvin hautunutta teetä päälle. Sitten pörrötän märkää tukkaa, ettei se kuivu ihan liimatukaksi ja avaan Hesarin.

Lopulta, tavallisten ihmisten lounasaikaan, olen valmis työntekoon.

Marraskuun hommani on lukea, lukea, lukea, kommentoida, lukea, kommentoida ja vielä kerran lukea. Istahdan toimistooni, katson kelloa ja ryhdyn tekemään laskutettavaa työtä. Siinä sitten hurahtaa toimeentulon kannalta riittävän monta tuntia. Verhon takana päivä pimenee hitaasti, mutta varmasti. Käsi haroo välillä hiuksia. Ne ovat kuivuneet ihan hirveään takkuun.

Kun koululaiset saapuvat, olen jo kuorimassa perunoita. Kun työläiset, tai siis siippa saapuu uuniperunat höyryävät valmiina. Minä olen jo ruokaillut ja nautin myöhäistä päiväkahvia samalla, kun autan vaihtolasta tekemään suomen kielen läksyjään.

Siippa manaa jokapäiväisiä kolareita ja työmatkaliikennettä. Minä naurahdan, että ei paljon paina, kun ei ole käynyt neljään päivään postilaatikkoa pidemmällä! Siippa puistelee päätään, mutisee jotain siitä, etten olisi viisas.

Sitten jutellaan firman pikkujouluista, jonne kaikki työkaverit painostavat toisiaan. Ja minä sanon taas, että ei paljon paina, sauna lämpiää puolessa tunnissa, Alko on kävelyetäisyydellä ja kait tuolta kaapista joku pikkumusta löytyy, jos haluaa pynttäytyä. Ja siippa pudistelee päätään uudelleen.

Sitten siippa crossaa ja käy suihkussa ja lähtee asioille ja tulee takaisin. Ja vaihtolapsi lähtee suomen kielen tunneille ja tulee takaisin. Teinikin kömpii kotiin riennoistaan. Ja minä valitsen radiosta hyvää musaa soittavan kanavan ja oikaisen sohvalle. Päivä alkaakin olla pulkassa.

Ikkunanpesijät mummoapajilla

2011-11-16T16:02:00.001+02:00

- On se teini niin tehokas, kehuu muori.
- Hmmm, nyökyttelen.
- Ja miten se siivosi jälkensä! Muori pyörittelee päätään ja katsoo taivaalle kuin puhuisi jostain yliluonnollisesta.
- Hmmm, mumisen ja nyökyttelen edelleen.

- Eikä kuule sillä kauan nokka tuhissut, kun hommat oli tehty. Nyt muorin katsekontakti on terävä ja suoraan silmiini.
- Kuinka kauan luulet, että sillä meni? Tunti?
- Ehei! Alle! Paljon alle! Muori huitoo jo käsillään niin, että kahvikupit ovat vaarassa.
- Ja mitä maksoit?
- Annoin kaks kymppiä.
- Aika kova tili mokomasta ikkunanpesusta.
- Olihan siinä sekä pesijä ja tikkaiden pitäjä, toteaa muori ja uppoaa syvemmälle tuoliin hymy huulilla : -Oli niin kiva, kun tytöt kävivät.

- Niin, mut ei niille siitä tarvii maksaa, yritän sönköttää.
- Mutta teini todella hoiti sen pesun kuin ammattilainen. Meni kuin orava seinää ylös ja alas.
- Ja siivosi jäljet.
- Ja siivosi jäljet! Just niin. Ja pesi muuten naapurienkin ikkunat.
- Häh.
- No, kun kerran oli vauhdissa. Niillä on kans kaikkea kremppaa.
- Ja niiltäkin tuli taskurahaa.
- Niin kai.

- Vitsi, se lapsi kyllä haistaa tilanteen tehdä rahaa, pohdin puoliääneen.
- Joo! Sisko puuttuu keskusteluun: - Ja mulle se sanoi, että rahat kuuluu sille, sillä se pesi ikkunat. Mä kuulemma vain pitelin tikkaita.
Minulta pääsee hörähdys. Miten voi tyttäret ollakin niin erilaisia.

- No, siihen mä en puuttunut, miten tytöt rahat jakoivat, napauttaa muori väliin.
- Etkö sä saanut mitään, kysyn siskolta, joka muuten on täysi-ikäinen ja huomattavasti teiniä vanhempi.
- No joo jotain, mut teini piti suuremman osan.
- Sä oot sitten nössö.
- Niin oon, nauraa sisko.
- Niin oot, sanoo muorikin ja jatkaa - mutta niin ihana!

Tulisipa talvi niin muistaisin ostaa kynttilöitä

2011-11-13T13:01:00.001+02:00

Kato perhana, edelleen kynttilänjaloista puuttuvatkynttilät. Viikkotolkulla olen yrittänyt muistaa kaupassa käydessäni täydentääkynttilävarastot, mutta siis edelleenkin näin ei ole tapahtunut. Miksi?

Katse nousee ikkunalaudalta ikkunaan. Maisema on väritönja tyyni. Tuuletusikkuna puskee sisään inhimillisissä lämpötiloissa olevaailmaa. Miten tällaisessa ilmastossa voi muistaa ostaa kynttilöitä, siellähän onlähes kesä!

Kumma juttu. Pimeys ei saa minun kynttiläkytkintävärähtämään, vaan kylmyys. Kunnon viluja viima, kuuraiset pihatiet ja jalan alla rapsahtelevat lätäköt sekä tietystisokerina pohjalla puhdas valkoinen lumi.

Aika moni toivoo, että talvi jättäisi Etelä-Suomenrökittämisen tänä vuonna vähemmälle, mutta minä toivon toisin.

Talvi saisi eloa tähän välitilaan. Olisi taassuistettava arki sopivasti raiteiltaan. Olisi pakko tunkea kunnon talvikengätjalkaan ja pitkät kalsarit katu-uskottavan lookin alle. Olisi varattava aikaakatumaasturin kaivamiseen kinoksesta ja suojeltava vastaostettua basilikaapaleltumiselta, piilottamalla se untuvatakin povitaskuun.

Kunnon rökäletalvi houkuttelisi ihmisiä ulosihastelemaan ja ihmettelemään aivan kuten kesällä. Oranssit vilkut valaisisivathiljaista kaupunkia silloinkin, kun väki nukkuisi. Ratikka kolisisi ohi lähes aikataulussa ja suojatietä ylittäisijoukko karvareuhkoja, kaulaliinoja ja huurteisia hengityksiä.

Turisti keräisi elämyksiä kadunkulmassa.Ihmettelisi, miten yhteiskunta pyörii pyryn ja pakkasen keskellä ja mitenkahvilan pöydässä toppapukujen altakuoriutuu punaposkisia ihmisiä, jotka pöydällä lepattavan kynttilän liekinvalossa nostavat kupin kuumaa huulilleen ja alkavat sulaa sekä sisäisesti ettäulkoisesti.

Silloin minäkin muistaisin ostaa kynttilöitä.

Kokoonkursittu syksy

2011-11-10T11:14:00.000+02:00

Kun olin pieni, meillä kävi pari kertaa vuodessa ompelija. Hän loihti äidin ratkomasta vanhasta ultserista minulle talvitakin tai vanhasta sängynpeitosta housut. Minä saatoin istua tuntitolkulla ja katsoa hänen työskentelyään. Vieläkin kuulen saksien rouhean äänen niiden leikatessa ruokapöydälle levitettyjä kankaita. Muistan ompelijan pakastepussiin pakatun tietovaraston, josta löytyi kaavat kaikkeen, mitä ihminen voi toivoa sekä käytettyjen harsimalankojen pehmeän, monivärisen kerän, jonka langat eivät koskaan olleet sotkussa ja joita hän tuntui kierrättävän loputtomasti.

Tuo siistiin kerään käärittyjen eriväristen ja pituisten lankojen kerä tuli mieleeni, kun mietin, millainen syksy minulla on ollut. Tärkeitä pätkiä, mutta niitä, joita ei koskaan näe lopullisessa tuotteessa.

- Elämän eväiden kokoon kursimiseen, henkiseen kasvuun ja viisauden tiivistymiseen tämä aika on mennyt, ajattelin polkiessa puolikuntoisena flunssapotilaana cross traineria. Annettu on niin, että välillä olo on ollut kuin tyhjiin puhalletulla kananmunalla.

Teinin elämää on peilaamassa toinen teini. Tästä yhdistelmästä syntyy joka päivä mahdollisuus kasvattaa. Kaikki kursimislanganpätkät ovat välillä käytössä, kun opetellaan suvaitsevaisuutta, toisen huomioonottamista ja oman käyttäytymisen tarkkailua toisen asemaan asettuen. Kyllä tästä vielä hyvin istuva elämä tulee, mutta materiaali on välillä todella vaikeaa työstettävää ja harsittavaa on välillä pilvin pimein.

Siippa mörköilee ja jörröttää. Hänen rutiineitaan ei kukaan ole edes haastamassa, mutta silti painekattila tuntuu välillä olevan poksahtamispisteessä. Omat pennut ovat maailmalla eikä muiden lapsiin noin vain kiinnytä. Ne kolistelevat portaissa eivätkä pidä perunoista. Kun vaimokin käyttäytyy kuin tehokkain erityisnuorten toimintaterapeutti, alkaa tosimiehen maailma järkkymään. Ja kaiken lisäksi tuntuu siltä, että kukaan ei enää ehdi rapsuttaa korvan takaa!

Muutaman kerran syksyn aikana on käynyt mielessä, onkohan parisuhteen johonkin saumaan jäänyt pelkät harsimalangat, jotka nyt alkavat vedellä viimeisiään. Mutta sitten ruho kääntyy parisängyssä, iso käsi retkahtaa mukavasti vaimon vyötärön kuoppaan ja kuorsaukseen tulee tauko. Silloin tiedän, että vanhaa tässä vaan muodistetaan. Otetaan toisista saumoista vähän sisään ja päästetään toisista kaikki, mitä voidaan.

Sitten ovat tietysti kaikki ne eriväriset ja -pituiset tekemisen ja kokemisen langanpätkät, mitä syksyyn on mahtunut. Teatteria, konserttia, retkeä ja reissua. Taloyhtiön talkoot pidettiin, tuttuja on tavattu ja merkkipäiviä juhlittu. Töitäkin on tehty. Niitä tavallisia yksittäisiä, mitäänsanomattomia "sitä samaa"-pätkiä on vaikka millä mitalla.

Niin ne harsimalangat kiertävät. Aina on joku helma tai sauma, jota voi vähän korjata. Ja mikäs sen rakkaampi kuosissa pidettävä kuin oma elämä.

Paahtoleivän ostaminen on monikulttuurinen teko

2011-10-23T15:40:00.000+03:00

Meillä syödään nykyään suvaitsevaisesti ja monikulttuurisesti. Tämä ei todellakaan tarkoita minkäänlaista trendiruuanlaittoa tai hifistelyä eksoottisilla mauilla. Päinvastoin. Tämä tarkoittaa koko ruokakunnan huomioonottamista, missä oman mausteensa tuo vaihtolapsen hengessä pitäminen samanaikaisesti kun tutustutamme häntä siihen, mitä kaikkea suomalainen on valmis nielaisemaan.

Meillä tarjoillaan nykyään aivan suvereenisti graavilohta ja maitosuklaata aamiaisella.Vaihtolapsi suosii vielä oman kulttuurinsa opettamaa aamiaiskäyttäytymistä, mutta kyllä merkkejä suomalaiten makujen tulosta hänen aamiaispöytään on ilmassa. Kotonaleivottu korvapuusti on kovaa vauhtia syrjäyttämässä paahtoleivän ja makeat lisukkeet, vaikka kyllä Fazerin sininen on leivän päällä aika hyvää!

Paahtoleivän lisääminen perheen arkiruokaostoksien joukkoon oli minulta suuri suvaitsevaisuuden osoitus. Minä olen kasvanut perheessä, jonka leipälaatikosta vaalea leipä katosi jo 60-luvulla. Eräänä päivänä äiti vaan ilmoitti, että ranskanleipä lihottaa ja hänen mielestään se kelpaa lähinnä sorsien ruokintaan. Siksipä tunnen jokaisen kassajonossa jonottavan perheenäidin katseen niskassani mättäessäni vitivalkoista paahtoleipäpötköä toisen perään hihnalle. Yritä nyt siinä antaa ymmärtää, että paahtoleipä on konkreettinen monikulttuurinen teko.

Toisaalta en minä kehtaa taloyhtiön talkoissa hernekeittoa ja palkittua saaristolaisleipää kehuvien naapurien seurassa edes kertoa, että meidän vaihtari sai saaristolaislimpusta oksennusrefleksin. Biojäteastiaa etsiessään hän mutisi:- Kuinka te voitte syödä tätä? Minä en halua avata ahkerien suomalaisten talkoolaisten keskuudessa keskustelua siitä, miten joku voi olla pitämättä saaristolaislimpusta.

Mutta rajat ne tulevat vastaan minullakin. Kaukana täältä pullotettua, kansainvälisen merkin vettä en sentään suostu vaihtarilleni ostamaan, vaan pidän luennon Suomen järvistä ja Päijänne-tunnelista. Ja kuinkas ollakaan suomalainen kraanavesi alkaa maistua.

Mutta on vaihtarilla myös utelias ja kokeileva puolensa. Jotkut ruuat kiinnostavat valtavasti, kuten raaka kala. Graavilohi ja juuliskan silakat maistuvat. Täysin raa'an kalan kanssa ylitettävänä on kuitenkin syvälle iskostetut kodin opit. Kalan tuoreus on suhteellinen käsite ja raakaa kalaa sisältävät ruuat kannattaa jättää mieluummin syömättä. Siksi tieto siitä, että olemme siipan kanssa piipahtaneet sushilla, on jännittävä. Kun vielä seuraavana päivänäkin olemme elossa ja voimme hyvin, vaihtolapsi ilmoittaa haluavansa seuraavan kerran mukaan suomalaiselle sushille.

Tänään meillä syödään hirvenlihaa. Vaihtolapsi järjestelee ohjelmaansa sen mukaan, että ehtii varmasti pöytään.

Illalla nuoret mittailevat toistensa karkkimakuja. Matka yhteiseen makumaailmaan on vielä pitkä.

Pari viikkoa sitten, kun olimme ensimmäistä kertaa ostamassa leffakarkkeja, teini osoitteli silmät suurina vaihtolapsen irtokarkkipussia, joka loisti vaa'alla kaikissa sateenkaaren väreissä teinin mustaapuhuvan pussin vieressä: - Kato, millaisia karkkeja se valitsi! Samassa vaihtolapsi teki oman siirtonsa. Hän nosti teinin pussin vaa'alta eikä hänen ilmeensä jättänyt tulkinnan varaa.

Vastaan kertomalla tarinan viime kesältä, jolloin heitin käsilaukun pohjalta löytyneen merirosvorahan himokkaasti suuhuni vain huomatakseni, että se olikin syystakkiin ostamani merirosvorahan kokoinen nappi.

Salmiakki lienee tämän sukupolven mämmi. Sen makuun pitää kasvaa. Turha sitä on tuputtaa saatikka yrittää selittää, miksi se maistuu.

Yksi syysmyrskyelämys kiitos!

2011-10-18T14:10:00.002+03:00

Lupaavat taas myrskyä. Aallonkorkeus yli neljä metriä. Miehekästä!

Tähän mittelöön ostaisin kausikortin koska tahansa. Parhaalta paikalta, rantakalliolta.

Seuraisin turvallisesti eturivistä, miten syysmyrsky painaa päälle herkeämättä ja miten ilmeettömästi, mutta komeasti, rantakallio torjuu jokaisen yrityksen.

Seisoisin siinä anorakki täynnä ilmaa ja tukka tuulenpesänä. Laskisin, kuinka monta nelimetristä kallio pössäyttää hajalle ennenkuin myrsky nöyrtyy ja muuttuu liplatukseksi.

Selailen vaihtoehtoja. Miten pääsisin yksinäiselle rannalle?

Tarjonta on vähissä. Kesäelämykset on paketoitu ja talvielämykset eivät vielä alkaneet. Syyselämyksille ei taida olla ottajia, jollei Lapin ruskaa tai elämäntapasienestäjiä lasketa.

Kysyntää ei taida olla. Kukaan muu ei halua ulkoluodolle syysmyrskyn syleilyyn kuin minä!

Päätän jo siirtää koko myrskyilyn abstraktille tasolle. Ryhdyn rantakallioksi. Annan myrskyjen pyyhkiä ylitseni. Olo on kuin maanteiden kuninkaalla autopesulassa. Kaikkea paskaa lentää sinne tänne tovin, kunnes ympärillä rauhoittuu ja myräkästä muistuttaa enää vain kastuneet ovien tiivisteet.

Siinä ajatuksissani, lyijykynällä nutturaa sitoessani, muistan, että onhan meillä Utö!

Matalapaine lähestyy lännestä hyvää vauhtia ja minä senkun surffaan netissä. Kaivan koko uljaan julkisen liikenteen ketjun Kampin kellareista Utön ulkoluodolle. Tämähän voisi toimia, ajattelen.

Anorakkini pullistelee jo Itämeren tuulessa. Hento suolan maku maistuu huulilla. Kuulen, kuinka tuulen soitto alkaa yltymään maisemassa ja miten kallio antaa kaiken vyöryä päälleen kylmän rauhallisena.

Suljen tuuletusikkunan ja laitan kyselyitä vetämään.

Tähän myräkkään en ehdi. Mutta seuraavaan?

Teinijohtajan vaatevalinnat

2011-10-09T15:52:00.000+03:00

Vastuu painaa teiniä. Kohta lauma pieniä partiolaisia katsoo häntä polven korkeudelta ylöspäin. Sudariryhmällä on eka suunnistuskeikka.

Teini keittelee aamukahvia hohtavan valkoisessa villapaidassa ja tiukoissa farkuissa. Minä makoilen vielä sängyssä:

- Äiti, voit sä heittää mut kymmeneks?
- Joo, lupaan ja vääntäydyn ylös sängystä.

Teini kaataa minulle kahvit. Hän on oikein lämmittänyt maitoa. Kyytiä arvostetaan selvästi.

- Meinaatsä lähteä tollaisissa vetimissä suunnistamaan?
- Joo.
- Eiks sun pitäis olla esimerkkinä niille pikkupartiolaisille.
- Mä oonkin.
- Mitä, jos ottaisit tuolta kuorihousut.
- En ota.
- Minkä takin meinaat laittaa?
- Mulla ei ole mitään takkia.
- On siellä ainakin yksi vanha anorakki tai sitten kuoritakki.
- Noi meidän kuoritakit on niin kuumia.
- No, ota se vanha kunnon musta anorakki. Se on hyvä. Olisit katu-uskottava partionjohtaja.
- En ota. Isä, onko sulla jotain supertakkia, jota voin lainata?
- Supertakkia, kyselee lauantai-illan huumasta uupunut siippa sänkynsä pohjalta.
- No jotain, kyl sä tiedät.
- Ota se mun sininen kuoritakki. Se on hyvä.

Teini avaa vessan oven nähdäkseen itsensä peilistä. Hän sovittaa siipan sinistä kuoritakkia päälleen. Sitten hän kieputtaa kaulaliinan kaulaansa ja päällimmäiseksi pääsee sentään partiohuivi.

- Et kai sä tollaisissa kengissä lähde metsään, huikkaan kahvittelun lomasta.
- Me ollaan sanottu pikkusille, että hyvät kengät jalkaan, lenkkarit tai vaelluskengät.
- Ja sä laitat converset metsään.
- Niin.
- Olisit nyt esimerkkinä ja laittaisit vaelluskengät.
- Ne on niin kauheat jalassa.
- No, saappaat sitten.
- No, en laita. Mennään nyt, muuten me myöhästytään.

Minä lampsin yöpaita ulsterin alla saapikkaissa autotallille. Teini hiihtää vierellä rennon hallitussa urbaanissa metsälookissa, johon kuuluu myös laukku:

- Onko toikin lähdössä metsään? Osoittelen ihmeissäni teinin käsivarrella keikkuvaa käsilaukkua.
- Ei ole muuta.
- No, onhan. Siellä on reppuja pilvin pimein.
- Ei, ole.
- Esimerkiksi se ruskea. Mee nyt ihmeessä hakemaan reppu.
- En mene.
- Kun sä olit sudari, sun johtaja oli aina esimerkillisesti reppu selässä ja vaelluskengät jalassa.
- En mene, toistaa teini ja ryhtyy pidentämään laukun hihnaa niin, että saa laukun sentään roikkumaan selkään käsivarrella kiikutettavan sipsutustyylin sijaan.

Minä mietin, mitä laukussa edes voi olla, mutten viitsi kysyä. Muistan liian hyvin perheen ulkomaan vaellusretken, missä teini kantoi urhoollisesti tuota samaa laukkua selässään hirveässä helteessä. Silloin laukun sisältä paljastui Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha-romaani, joka piti ylimääräisellä lomalla lukea äidinkielenopettajan määräyksestä.

Päivä on upea. Taivas on Suomen lipun sininen, lehtipuut koreilevat juhlapuvuissaan ja kirkkaan vihreänä levittyvää sammalmattoa on silmän kantamattomiin.

Kokoontumispaikalla käy suhina. Siellä pienet partiolaiset odottavat innolla jo metsään pääsyä. Äidit ja isät pyörivät ympärillä kuin hirvikärpäset. Bongaan monta reppua, saappaiden varsista pilkistävää villasukkaa, vaelluskenkää. Joku roikottaa laminoitua karttaa.

Teini kampeaa itseään autosta:
- Kiitti kyydistä!
- Mukavaa päivää! Älä keskity itseensi tänään. Nää eivät ole muotilehden kuvaukset! Nauti sen sijaan siitä, millaisia kokemuksia voit esimerkilläsi antaa muille.
- Mutsi, eks sä nää, millainen sisäisen johtajuuden aura mun päällä leijuu?!
- Ai, sekö se on. Mä luulin sitä vain normaalia suuremmaksi nutturaksi.
- Moido, teini puistelee päätään, mutta hymyilee.
- Hei, ja terkkuja siskolle, huikaan vielä oven raosta. -Eiks se ole jollain rastilla poppamiehenä johonkin vanhaan pussilakanaan pukeutuneena. Aika mautonta vai mitä?
- Joo, joo, moido!

Suojelusenkelin pulma

2011-10-08T18:53:00.001+03:00

Perheeseen tupsahtaneen teinin ja oman teinin kasvattaminen on eri asia. Arjen tilanteissa on käyttäydyttävä eri tavalla. Lähtökohdat eroavat toisistaan.

Saan suu vaahdossa selittää teinille, miksi käyttäydyn vaihtolapsen kanssa eri tavalla kuin hänen kanssaan ja sitten kääntyä ympäri ja perustella toiselle, miksi vaihtolapsen kotiintuloaika on tuntia aikaisemmin kuin viime lauantaina teinillä oli ja miksei ekoista kotibileistä voida ottaa meille koko remmiä yöksi.

Teini tietää reviirinsä. Sitä on rakennettu ja laajennettu tasaisesti ja harkiten siitä asti, kun synnytyslaitokselta lähdettiin kotiin.

Vaihtolapselle on tungettu perheen säännöt kaaliin muutamassa viikossa. Kaikki hienostelu ja hienosäätö on poissa. Näin toimitaan, näin ei toimita. Tämä on sallittua, tämä ei. Suomi on turvallinen maa, mutta ei sitten kuitenkaan. Varuillaan pitää olla.

Teini voi kasata menonsa aika spontaanisti. Tunnen kaverit. Sovimme vain milloin ja miten hän tulee kotiin. Kun vaihtolapsi saa kutsun illanistujaisiin, joudun googlaamaan osoitteen ja arvioimaan seutua sateliittikuvasta. Voinko päästää kielitaidottoman lapsen ventovieraaseen paikkaan kokemaan suomalaisen yhteiskunnan ihmeitä ja hankkimaan omia kavereita, joita hän niin palavasti haluaisi?

Huomaan, että kaikkein eniten minua rassaa se, etten voi rakentaa vaihtolapselle täysin luodinkestävää ja turvallista ratkaisua. Teini sen sijaan ei huomaakaan, miten luodinkestävässä ympäristössä hän elää. Turvallinen lujuuden ja luottamuksen kehä on kypsynyt hitaasti ja huomaamatta hänen ympärilleen vuosien saatossa. Vaihtolapsen kanssa en pysty samaan parissa kuukaudessa. Minun on päästettävä lapsi menemään ja kokemaan, ilman että voin häntä täysin suojella.

Juttelemme tästä. Sanon, että hänen täytyy ymmärtää se, että joutuu itse suojelemaan itseään. Minä voin vain luvata saapua paikalle alle tunnissa, jos hän minua tarvitsee, muuhun en pysty. Varustan hänet bussilipulla, kartoilla ja kännykällä ja toivotan hauskaa iltaa. Lupaan olla annetussa osoitteessa tasan keskiyöllä kurpitsakärryineni tai aikaisemmin, jos hän soittaa.

- Sä et ois ikinä päästäny muo ventovieraan bileisiin toiselle puolelle pääkaupunkiseutua, nälvii teini vaihtolapsen leipoma korvapuusti poskessa.
- En niin, mutta et sä olis ollut ikinä menossakaan. Sun porukan illanistujaiset ovat erilaisia.
- Sen mielestä meidän sitseissä on tylsää.
- Se etsii vielä omaa porukkaa ja haaveilee kivoista bileistä.
- Mutta eihän sellaisia ole. On vain bileitä, joissa rikotaan kaikkia sääntöjä tai sitten sellaisia kuin meidän sitsit, joissa on sen mielestä tylsää.
- Just siksi se on nyt menossa sinne, minne sä et ikinä kuvittelis mun päästävän ketään. Kyllä se oppii, ihan niinkuin sinäkin opit tunnistamaan, millaisissa bileissä on kivaa. Kato, on eri asia suojella lasta, joka on kasvanut jossain muualla ekat seitsemäntoista vuotta kuin sellaista, joka on pyörinyt jaloissa aina.
- Seitsemäntoista on niin turha ikä!
-Niin ne väittää, omat ja vaihdokit. Mun kannalta kaikkia, myös seitsemäntoistavuotiaita, on suojeltava tasapuolisesti. Keinot vaihtelee.

Arkiruokaa yök - kääk - nam!

2011-10-01T20:07:00.001+03:00

Minulle on tullut viime viikkoina selväksi, että suomalaissa perheissä ei enää valmisteta kunnon arkiruokaa. Tarkoitan siis sitä jokapäiväistä energian saannin varmistamista enkä mitään kerran viikossa gourment-vanhemman loihtimaa kynttiläillallista luonnonsuojelijoiden paheksumista aineksista.

Vaihtolapseni ja hänen kohtalotoverinsa ovat kertoneet einesmakaronilaatikoista ja pakasteperunoista. Siitä, että perheissä ei ikinä tehdä ruokaa.

Pakko myöntää, että ainakin minuun väite kolahtaa. Einesmakaronilaatikkoasteella en myönnä olevani, mutta viime viikolla söimme kaksi kertaa lähiöravintolan pubiruokaa. Yksi ilta meni juustonaksujen, kalkkunaleikkeen ja leipätiskiltä juuri ennen sulkemisaikaa pelastetun viimeisen patongin voimalla.

Parina päivänä sentää popsittiin kotimaisia vihanneksi kylmänä ja kuumana. Ja suppilovahveroita!

Vaihtolapsi epäilee jo melkein kaikkea, mitä keittiössä kokkaan jonkinlaiseksi sieniruuaksi. Olen yrittänyt selittää, että tässä maassa syödään tuoreena sitä, mitä luonto milloinkin antaa. Pelottelen talven tulolla ja sillä, miten ruoka muuttuu pelkäksi lanttulaatikoksi mitä lähemmäksi Joulu tulee.

Mutta eilen siis ymmärsin, kun tapasin vaihtolapsen vaihtokavereita, ettei se niin mene. Suomalaisella arkiruualla ei ole mitään tekemistä vuodenaikojen, sadonkorjuun tai luonnon tarjoamien antimien kanssa. Suomalainen arkiruoka on eineksiä ja pakasteita läpi vuoden.

Tänään, kun ryhdyn taas seuraavan viikon ruokien laittoon, käärin siis hihoja tarmokkaammin. Päätän, että jos se minusta on kiinni, suomalainen arkiruuanlaiton ryhtiliike alkaa nyt.

Keitän silakkafileistä etikkarullia. Teen todella maukkaan kanapadan ja luomumuusin. Paistan vielä happamasta maidosta pannukakun.

Vaihtolapseni kurkkii kattilan kannen alle, missä silakkarullat ovat jäähtymässä. Hän kysyy kauhistuneena, olenko keittänyt luita? Minua naurattaa. Siipan kanakeitto, jota vaihtolapsi sai maistaa ihan ensimmäisinä päivinään, on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen.

Siippa keitti maukkaan kanaliemen ihan oikeista broilerin luista, mutta pilasi vaihtolapsen makunautinnon liian tulisilla mausteilla. Mausteiden lisäksi vaihtolapsi ihmetteli, miksi kymmenen litran kanakeittokattila pursui perunaa. Millä sen nyt olisi selittänyt hyttysen kokoiselle vaihtolapselle, että siippa oli, kunnon tukkilaiskämpän keittövastaavan tyyliin, lisännyt pottua varmistaakseen, että ruoka varmasti täyttää mahan ja ravitsee.

Muistin omasta vaihto-oppilaskokemuksesta, että vaikka kuinka maistoi kaikkea mieli avoimena, joskus nenän edestä saattoi löytää sellaista, mikä ei vain uponnut. Siksi perustin keittiön kaappiin pienen selviytymispakkauksen, josta vaihtolapsi löytää aina jotain suuhun pantavaa, jos perheen tarjoamat maut eivät iske.

Siippa tietysti otti nokkiinsa koko kanakeittoepisodista ja lupasi tarttua seuraavan kerran kauhaan tai kapustaan vasta, kun kansainväliset nirppanokat ovat kaikonneet ruokapöydän äärestä. Minulle tämä tarkoitti mahdollisuutta vallata keittiöni takaisin monen vuoden tauon jälkeen.

Seuraavaksi alan paukuttaa perinteisessä puisessa puulaatikossa hakkurilla sipulia pieneksi. Vaihtolapsi ilmestyy taakseni ja kysyy ihmeissään, mistä tämä meteli tulee. Pidän hänelle luennon maailman parhaasta hakkurista ja kerron samalla, miten Jouluna tällä samalla vehkeellä tehdään rosollia.

Kunhan teini kotiutuu töistä kutsun lapset kanapadalle ja kotitekoiselle muusille. Ruoka maistuu kaikille. Se on teininkin mielestä mutkatonta, terveellistä ja hyvää suomalaista kotiruokaa.

- Hyvä äiti!

Jätän kertomatta nuorisolle, että resepti on alun perin somalialaista perua. Korvasin vain chilin miedommilla mauilla. Somalialainen, suomalainen sehän kuulostaa melkein samalle.

Ruuan jälkeen keitän vielä kahvit. Teini ottaa pannukakkua ja mansikkahilloa kanssani. Vaihtolapselle pannukakku on liian paksua ja mansikkahillo liian löysää. Hän kaivaa selviytymislaatikostaan tonnikalapurkkitornin ja valkoisen paahtoleipäpötkön vierestä keksipaketin.

Kahvi sentään maistuu kaikille, mutta mutaatio eri kulttuurien kahveista sekin on: pressopannulla keitettyä Cafë Parisiennea. Vaihtolapsi juo kahvin sokerilla makeutettuna mustana Aino Aallon juomalasista. Teini jatkaa omaa kahviaan hiukan vedellä ja juo mustana savikiposta. Minä lurautan ison mukin pohjalle tipan kahvia ja paljon enemmän lämmitettyä, rasvatonta ja suomalaista maitoa.

Huomenna mummi kantaa huusholliimme pellillisen kaalikääryleitä, mutta en pelottele vielä niillä. Varmistan vain, että tonnikalapurkkitorni selviytymislaatikossa on riittävän korkea. Tarkoitukseni ei ole tappaa ketään arkiruuanlaiton ryhtiliikkeellä, vaan sallia tarvittaessa mahdollisuus turvautua monikansallisiin eineksiin ja purkkiruokiin.

Mummikin otti soittaessaan kantaa valmisruokiin. Hän väitti, ettei enää osaa sanoa, onko hänen omatekemät kaalikääryleet parempia kuin kaupan valmiskääryleet. Omissa on, mummin mukaan, vain se hyvä puoli, että tietää, mitä niissä on. Ja sitä paitsi kaalikääryleiden tekeminen on mummille projekti. Perinnekin. Vähän kuin kotitekoisten joulukorttien tekeminen.

Perjantaibalanssia

2011-09-30T20:04:00.003+03:00

Olin hoitanut asiakkaille luvatut asiat kahteen mennessä. Päiväkahvin jälkeen hiki lensi ja imuri sai koko viikon annoksen huomiota. Kämppä oikeni asuttavaan kuntoon samalla, kun teini jo kyseli, josko ehtisin ruokakauppaan. Linssit huurussa ja hikipisarat otsalla keräsin kierrätettävät tavarat ja polkaisin markettiin. Teini ja vaihtolapsi odottelivat oikeansuuruinen lantti valmiina kärryyn työnnettäväksi. Sitten nuohottiin kaikki osastot ja hyllyjen välit. Lasku oli suurempi kuin normaalisti.

Pari tuntia myöhemmin, kun olin heittänyt siipan lentokentälle ja teinin kaverilleen ja kun vaihtolapsikin livahti oven raosta kaupungille, heittäydyin rennosti nojatuoliin. Tunnustelin oloa. Painelin siipan kaukosäädinkokoelman nappuloita. Sain kuin sainkin radion puhelinlangat laulamaan. Kaivauduin torkkuhuovan alle siistiin olohuoneeseeni.

Siellä köllötellessä minulle riitti mainiosti pelkkä tietoisuus perheestä.

Äiti väkertämässä kaalikääryleitä ruokapöytänsä ääressä. Sisko sohvattomassa yksiössään odottamassa edelleen siipan tarjoamaa, auton katolla tapahtuvaa, sohvan luomukuljetusta. Matkakuumeinen siippa kököttämässä boarding passi hikisessä kourassa ja koko omaisuus kaulassa roikkuen autiolla lennon lähtöportilla. Teini tekemässä pikkuriikkisen yksiön pöydän ääressä partiokavereineen Hiipivän Haamun ennakkotehtäviä. Esikoinen siivoamassa opiskelijaboksiaan ja suunnittelemassa siipan viikonloppuvierailun ohjelmaa muutaman meren takana. Vaihtolapsi tapaamassa, Helsingin epänormaalin lämpimässä illassa, kanssasisariaan.

Ajattelin myös sitä hyvää ystävää, joka soitti töistä kotiin ajaessaan silloin, kun itse olin siivoustamineissa ruokakaupan kierrätyspisteessä lajittelemassa värillisiä ja värittömiä lasipurkkeja. Hän vuodatti korvaani tahmaisen läjän organisaation ja sen yksilöiden pahoinvointia sekä tietysti omaansa. Veikkaan, että siinä perheessä tilattiin illalla pizza kotiin. Enintään.

Mikäs oli meikäläisen kuunnella, kun omat lapset on kasvatettu, siippa vielä tallella ja kunnianhimokin on saatu kylläiseksi jo aikoja sitten. Elämänhallinta on joskus vaikeampaa kuin loton jättipotin voittaminen.

Oikaisin mukavampaan asentoon torkkuhuovan alla ja katselin, kun tuuli pöllytti koreaa metsää. Miten kuumasti taivas hehkuikaan ennenkuin pimeni!

Tavaton rutiini

2011-09-28T18:28:00.000+03:00

Yritän tottua uuteen rutiiniini tehdä vähintää kolme kertaa viikossa kunnon ’cross trainer’ -treeni. Nytkin hoen yltäpäältä hikisenä vielä neljä minuuttia matkaa mittarissa:- Tämä tekee sinulle hyvää. Aion näyttää koko maailmalle, että meidän perheessä cross traineri ei jää pölyttymään muutaman intohimoisen kuukauden käytön jälkeen. Tästä tulee minulle rutiini!

Siinä polkiessa tasaan kasvatuksellisia paineita. Mietin, miten teini ja vaihtolapsemme kyntävät arkirutiiniensa ääripäissä. Toisen pinttyneet rutiinit korostuvat, kun toinen tekee asioita toisin, jos tekee. Toisaalta toinen kaipaa outoja asioita, joita toinen ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tai edes ymmärrä. On rasittavaa, kun jokapäiväiset tavat ja rutiinit ovat jatkuvassa testissä.

Poljettuani yli kymmenen kilometriä, etenemättä senttiäkään, olen tyytyväinen. Käyn suihkussa, syön tukevan aamiaisen ja piiloudun luolaani tekemään laskutettavaan työtä.

Iltapäivällä, kun kahvihammastani pakottaa, vaihtolapsi ehdottaa lounasta. Paistan ahvenfileitä, mutta lapsi päättää keittää pastaa ja ottaa kastiketta purkista. Ravatessani yläkerran keittiön ja alakerran toimiston väliä tajuan, että viime viikolla jäi imuroimatta. Ja jääkaapiin kurkistaessani tajuan, että niin jäi myös viikon ruokakauppakeikka tekemättä. Kun vielä eksyn teinin ja vaihtolapsen vessaan ymmärrän, että nuorison siivousvastuut kaipaavat rytmiä ja ryhtiliikettä.

Tartun parhaat päivänsä nähneeseen maitopurkkiin, joka tyrkyttää itseään autiossa jääkapissa. Maistan varovasti. Liemi on kelvollista kahviani laimentamaan. Vaihtolapsi saa ateriansa valmiiksi ja tarjoaa minullekin.

Päiväkahvia juodessani ja vaihtolapsen tekemää pastaa kahvileivän korvikkeena kauhoessani mietin, kuinka tavattomia rutiinit oikeastaan ovat.

Kunto testissä 80-vuotispäivillä

2011-09-27T17:08:00.000+03:00

Mummossa riitti virtaa koko juhlaviikonlopuksi paremmin kuin jälkipolvessa.

Perjantai-iltana aloitettiin perheen parissa kahdeksantoista henkeä ruokapöydän ympärillä. Siinä vaiheessa, kun tähtitaivas jo tuikki kauneimmillaan ja kello näytti kahta, juhlakalu oli sitä mieltä, että ilta on vasta nuori.

Ja meno sen kun jatkui lauantaina. Mummeli jaksoi innostua jokaisesta hänelle kyhätystä yllätyksestä. Hän nauroi, iloitsi ja skoolasi, muisteli menneitä, jakeli elämänohjeita kuin ikuisen nuoruuden löytänyt.

Vielä lauantai-iltanakin mummelissa riitti virtaa enemmän kuin aurinkoisen päivän aurinkokennossa. Meissä nuoremmissa sen sijaan pöhisi kaikenlaisten kemiallisten aineiden avittamat reaktiot. Moni litki flunssaansa finrexiniä ja yskänlääkettä. Yksi napsi noidannuoleensa vahvempaakin. Toinen taas tasoitti oloaan keltarauhaslisällä. Normaalit kolesteroli- ja rustopillerit tietysti nielaistiin siinä sivussa.

Pikkuhiljaa nuorempi sukupuolvi jälkeläisineen vetäytyi juhlinnan tuoksinasta apaattisina sivupöytiin. Osa livahti nukkumaan. Toiset torkahtelivat sohville ja nojatuoleille.

Kun mummeli oli saattanut viimeiset vieraansa ulos, hän saapui kiittämään nuukahtanutta nuorisoa ikimuistoisten juhlien järjestämisestä ja vihjaisi vielä mennessään minulle ja siipalle, että ensi vuonna sitten teidän viisikymppisiä.

Minä siinä ruhoani suoristellessani ja petivaatteita haaliessani mietin, että mahtaako meikäläisen kunto kestää viisikymppisten biletystä, kun kasikymppisetkin ottavat näin koville.

Tietoisuus vuorotteluvapaan alkamisesta rauhoittaa jopa auringon

2011-09-18T17:42:00.000+03:00

Lähdin mielelläni syysaamuun asioille. Jo pihatiellä huomasin, että aurinko ei paahtanut, vaan lämmitti mukavasti. Varjoni oli pitkä ja pehmeä.

Naapuri pakkasi autoaan. Tämä oli niitä viikonloppuja, jolloin veneet ja uimarappuset nostetaan ylös, terassipöydän pöytäliina pääsee pyykkiin ja basilika sisälle. Myös kesäkengät korjataan varastoon ja saappaille ja sateenvarjoille tehdään tilaa tuulikaappiin.

Katsoin taivaalle. Korkealla, todella korkealla, kynti kurkiaura kohti etelää.

Auringon ote oli aivan erilainen kuin keväällä. Sulattamisen ja porottamisen kiihko oli tiessään. Sen säteet koskettivat maisemaa hellästi ja tuntuivat kumartavan kaikelle sille, mitä kylmä oli yöllä rakentanut.

Aurinkoenergia lämmitti sekä mieltä että kehoa. Olo oli kuin ohuen ja kirkkaan riitteen alla virtaavalla metsäpurolla, joka peilaili itseään auringossa. Iho kihelmöi mukavasti ja hengitys höyrysi siinä kiiruhtaessani. Ja kun valo osui kasvoille, se tuntui lämpimältä ja virkistävältä.

Katselin taivaalle. Auringon olemuksessa oli rauhaa, pehmeyttä ja viisasta lämpöä. Onnistunut kasvukausi ja sadonkorjuu olivat takana, eikä sillä ollut tarvetta ottaa hikeä mistään. Kaikesta huomasi, että sen vuorotteluvapaa on alkamassa.

Apuvälineitä mummoille

2011-09-16T20:59:00.002+03:00

Olin äidin oven takana heti yhdeksän jälkeen aamulla. Kaadoin hänen aamiaispöytäänsä kassillisen apuvälineitä, joita olin jo pitkään ajatellut käydä hänelle hakemassa. Ensi viikolla kasikymppisiä viettävän muorin ainoa vaiva on käden hienomotoriikan hiipuminen. Sormien voima on vähentynyt eikä pinsettiotekaan ole enää entisensä.

Ensimmäisenä kaivoin kasasta pienet puristusotteella toimivat ottimet:
- Kato, eiks oo makeet? Nyt voit taas nyppiä vaikka rusinat pullasta!Laita nämä pinsetit nyt käsilaukkuun, että ovat aina mukana.
- Noi on hyvät! Voin taas rauhassa vinguttaa Visaa.
- Vinguttaa Visaa?
- Oothan sä sen kuullu, kun multa jäi pankkikortti bensa-automaattiin jumiin. En millään saanut sitä pois.
- En?!
- Pakko oli pyytää jonossa seuraavalta apua. Mutta sillä oli ne sellaiset kynnet. Miksi niitä nyt kutsutaan?
- Rakennekynnet?
- Joo, rakennekynnet. Se vaan nauroi ja sanoi, ettei pysty auttamaan! Esitteli kynsiään ja sano, ettei näillä saa mistään mitään otetta. Mä näytin omia käsiäni ja sanoin, ettei näilläkään!
- No, mitä sitte?
- No, sitte otettiin jonosta seuraava auttamaan ja mä ostin tavalliset pinsetit käsilaukkuun hätätapauksia varten.
- Okei. Näillä sä saat paremman puristusvoiman kuin tavallisilla pinseteillä. Voit käyttää koko kättä. Pistä ne nyt käsilaukkuun.

Äiti haki käsilaukkunsa ja teki työtä käskettyä:
- Joka tytön käsilaukussahan on aina jakoavain ja ruuvimeisseli. Nyt siellä sitten on hohtimetkin, hän naureskeli.
- Mikäs tää on, muori pyöritteli kädessään pullonkorkinavaajannäköistä kappaletta, josta heilui lassomainen lenkki.
- Jengallisen pullon korkinavaaja. Kuulemma hyvä tuoremehujen ja jugurttien pienten muovikorkkien avaamiseen.
- Arvaa, millä avasin tuoremehupurkin korkin tänään?
- No?
- Hampailla!
- Tää tulee sit tarpeeseen. Ettei tarvii sulle tekareita lähteä seuraavaksi hommaamaan.
- Joo, miten se toimii?
- Näin. Eiks oo simppeli ja näppärä?
- No, on!

- Entä sit tää? Äiti heilutti kädessään pientä pistoolin kahvannäköistä vehjettä.
- Avaimenperä. Voit laittaa jonkun sellaisen oven avaimen tähän, joka on hankala avata.
- Mökin ovi on hankala.
- Kato, kun laitetaan avain tähän, niin voit käyttää koko rannetta avaimen kääntämiseen.

- On mulla nyt värkkejä! Mistä sä näitä hait?
- Joulupukin pajasta, siellä oli maistiaistarjouksia.
- Mä maksan nää sulle.
- Etkä maksa.

- No, mikäs toi on?
- Ai niin, siellä oli vielä tollainenkin.
- Tää on purkkiruokapurkinavaaja.
- Ihan ku pieni sorkkarauta.
- Joo, tavallaan.
- Tosi hyvä sidukkapurkinavaaja!
- Minkä?
- Sidukkapurkin! Mä oon käyttänyt tähän asti lusikkaa.
- Niin, niin. Tottakai. Ei tälle mummolle mitään nokkamukeja ja sardiinipurkinavaajia, vaan siideripurkin avaaja!

Ryhdyimme asentamaan avainta avaimenperään. Äiti hääri ympärilläni, kun yritin tihruttaa ja saada osia yhteen:
- Eks sä nää?
- No, en!
- Kuule käynti optikolla riittää.
- Just kävin. Ihan uudet rillit.
- Milloin just?
- Vuosi sitten.
- Sit sun täytyy mennä taas. Kato, vanhuus ei tule yksin!

Häh?

2011-09-13T17:31:00.002+03:00

Joko sä meet? Mitä kello on? Millainen keli siellä on?

Pitäiskö mun nousta? Mikä minun selkää vaivaa? Koskakohan Kreikka kaatuu?

Pesiskö hampaat vai meniskö takas nukkumaan? Miten sinut viittäkymppiä hipova on itsensä kanssa, jos hän ostaa raskaustestin silloin, kun kuukautisia ei ala kuulua?

Jaksaisinko crossata vai tarkistanko sähköpostit ensin? Koska modeemin vihreä valo on sammunut? Miksi nuoriso ei ole koulussa? Millainen keli se sellainen on, missä mobiililaajakaistan signaali pääsee vain vaivoin perille? Kuinka suuri sydän on kansalaisopiston kanslistilla, joka saa kaikki jonossa olevat puhuttua mukaan kurssille?

Mistä sitä aloittaisi työn teon?

Yo-kirjoituksetko teidän lukujärjestyksenne on sotkenut? Oletko tehnyt kakkosperiodin kurssivalinnat? Miksi brunette pitää vaaleasta leivästä ja blondi tummasta? Kannattisiko vaihtaa lakanat? Miksi sinä mulle valitat?

Kuinka paljon pitää sopeutua ja sietää? Riittääkö, että ymmärtää, vaikkei hyväksy?

Mitä, onko kello jo kaksi? Onkohan posti tullut? Miksi varata aika hammalääkärille, jos on vain hammashoitajan palveluiden tarpeessa? Ostaisinko syyskukkia? Voiko ylipitkän kuukautiskierron takia vuotaa kuiviin?

Kuinka paljon mulla on aikaa? Keittäiskö kahvit?

Hei, oliko hyvä päivä? Onko ihminen aikuinen vasta, kun ymmärtää suojautua sateelta? Voitko tyhjentää pesukoneen? Mistä tuo kärpänen tähän ilmestyi? Kuka soittaa ovikelloa?

Haloo, aikooko kukaan avata ovea?

Milloin sä oot tullut kotiin? Mistä oot saanu noin paljon sieniä ja perunoita? Milloin me ollaan muututtu vegaaneiksi?

Syötkö päivällistä, jos laitan ruokaa?

Mitä etsit? Oletko katsonut ruskean pöydän laatikoista? Entä vaatehuoneesta? Annatko yhden purkan minullekin? Minne olet menossa? Koska tuut? Tarvitsetko kyytiä? Löysitkö kompassin? Käännätkö perunakattilaa pienemmälle?

Eiks oo ihanan hiljaista? Aiotko toljottaa töllöä koko illan? Otatko lasin viiniä?

Kuka soitti? Millaista keliä ne ovat luvaneet huomiseksi? Romahtiko Kreikka?

Täälläkö sä oot? Joko sä nukut?

Vaihtolapsi ihmemaassa?

2011-09-10T13:16:00.001+03:00

Vaihtolapsemme on perheemme arjen peili. Siipan ruokaisa kanasoppa ei olekaan gourment tasoa, menevä elämämme ei olekaan niin menevää, ulospäinsuuntautuvat luonteemme eivät olekaan niin puheliaita. Itse asiassa syömme, milloin sattuu, istumme paljon tietokoneella, siivoamme, kun huvittaa ja kohtaamme arjessa toisiamme, jos kohtaamme. Kaiken lisäksi puhumme outoa kieltä, asumme maassa, jossa kaikilla on syysflunssa ja jossa väärinä aikoina joka paikkaan tunkeva valo sotkee päivärytmin.

Vaihtolasta väsyttää. On vain puuduttavia tunteja ja minuutteja. Ihmeellistä ruokaa. Raekuuroja. Polkupyörä, jossa on kummalliset jalkajarrut. Aamiaisjuusto, josta pitäisi saada jotain irti oudolla höylällä. Shampoopullo, jonka muotokieli ei vakuuta ja koulukavereita, jotka katoavat ja jättävät hänet keskelle Helsinkiä ennenkuin lapsi saa takkinsa haettua museon narikasta.

Oma koti, kulttuuri, kieli ja kaverit ovat kaukana, mutta kuitenkin vain nettiyhteyden päässä. Siis aika lähellä. Silloin, kun vaihtolapsen huoneesta kuuluu vierasta kieltä, naurua ja hekotusta tuntitolkulla, teinikin herää havainnoimaan:

- Paljonkohan sillä palaa kaloreita pelkästään kavereiden kanssa skypettäessä, pohtii teini puoli ääneen, kun vaihtolapsen iloiset kanssakäynnin äänet kantautuvat tylsän TV-sarjan puheen päälle.
- Aika energistä ja eloisaa kommunikaatiota, vai mitä? Sanon toisesta tuolista.
- Mä kyllä ymmärrän, että sen on vaikea ymmärtää suomalaisten nuorten hengailua, toteaa teini vakavana.
- Kielimuuri?
- Niin, ja koko oleminen. Meidän jengi istuu sohvalla kuin sfinksit ja heittää naama peruslukemilla kuivaa huumoria. Sitte ku kaikki yhtäkkiä räjähtää nauramaan, niin se kysyy, et mitä tapahtu.
- Eiks oo outoa, että tarvitaan joku ihan ulkopuolinen, ennenkuin näkee ja tajuaa omaa käyttäytymistään.
- No joo....vaikken mä kyl vieläkään ymmärrä, miksi se aina, lainattuaan mun kynsilakkaa, tuo sen pullon mulle. Musta se vois viedä sen takas sinne, mistä on sen ottanut.

Yrittäjän hyvä päivä 5.9.2011

2011-09-06T14:30:00.001+03:00

On urbaani aamu. Käpöttelen junalta konsulttikuoreen pukeutuneena aamukahville keskikaupungille. Istun hetken ajatuksissani. Katselen ohi vaeltavaa kansaa ja lueskelen raitiovaunun kyljestä mainoksia.

Vanhan Ylioppilastalon kohdalla Mannerheimintiellä on raitiovaunupiuhoihin jäänyt kiinni kimppu sydämenmuotoisia punaisia ilmapalloja. Aurinko paistaa Huvudstadsbladetin talon torniin. Tummapukuiset miehet, joita veikkaan nuoriksi pankkiireiksi tai tilintarkastajiksi, tapaavat kolmen sepän patsaalla. Nainen vetää bassetin poikasta laukussa pitkin kivetyksiä. Mustalaisrouva myy pitsiä. Teinit lähtevät terassilta koulun suuntaan.

Radion mukaan tänään on yrittäjänpäivä. Ja sehän sopii. Uutta toimeksiantoahan tässä ollaan menossa kalastelemaan.

Katseeni osuu latte-mukista käsiini. Ne ovat maalissa! Eilisen luovan kohtauksen muistona minulla on vihreää akryyliväriä vasemman etusormen kynnen alla, ja keskisormen ja, voi hitsi, oikean nimettömän kynsinauhassa on mustaa ja kämmensyrjässä valkoista! En ehdi enää pesulle. Täytyypä muistaa pitää kädet sylissä neuvottelun ajan.

No, ei tämä niin noloa ole kuin silloin, kun asiakas tuli sanomaan, että housunlahkeestani roikkuu jotain. Eiliset sukkahousuthan ne siellä! Aamukiireissä olin vetänyt uudet sukkahousut jalkaan ja eiliset olivat jääneet äkkilähdössä lahkeeseen. Sekin toimeksianto oli muuten kannattava ja asiakas erittäin tyytyväinen lopputulokseen!

Runebergin kasvoille lankeaa aamuaurinko Espan puistossa. Hän heräilee uuteen aamuun upea syyskesän kukkaloisto jalkojensa juuressa. Turisti mallaa kameran itselaukaisinta puiston penkillä hänen edessään. Selän takana jätehuollon auto nostaa jättimäisestä roskalaatikosta viikon saalista.

Kuljen valoa kohti torille päin. Istahdan tappamaan aikaa hetkeksi Havis Amandan altaan reunalle. Taidan olla yksi niistä harvoista suomalaisista, jotka pysähtyvät. Suurin osa paahtaa syyskesän lämmössä kohti tuulikaapin leimauslaitetta. Ympärilläni puhutaan venäjää.

Asiakastapaaminen onnistuu. Jälkeenpäin mietin, miten värikkäästi mahdoin maalatuilla käsilläni puhua. Neuvotteluun osallistunut kollega on voiton varma. Keikka on minun, jos vain sen haluan. Hän heittää lounaskutsun. Otan sen mielihyvin vastaan ja talutan kerrankin auton kotiin jättäneen espoolaisen Espan puiston poikki keskemmälle kylää. Runebergin patsaan istutukset kääntävät hänenkin katseen: - Täällä pitäisi käydä useammin. Tämähän käy terapiasta, kollega toteaa. Nyökyttelen ja lisään:- Helsinki on parhaimmillaan aamuisin.

Lounaan jälkeen lähden kohti kotikonttoria. Eräässä kadunkulmassa myydään syksyn satoa. Punaisia puolukoita, keltaisia kanttarelleja, vihreää pinaattia sekä herkullisen näköisiä kirsikkatomaatteja, joita lappu mainostaa suomalaisiksi. Uskallan epäillä alkuperämaata, mutta myyjä vakuuttelee. Ostan ja maistan heti. Hyviä! Makeita, pyöreitä, ihania suupaloja.

Rautatieaseman kellotornin kupeessa soi kännykkä. Toinen asiakas soittaa. Kyselee, missä kuljen. Vastaan rehellisesti: -Päivän paisteessa, sinisen taivaan alla, pääkaupungin sydämessä. Kuulen, kuinka toinen vajoaa. Hänen toimistotuolinsa oikein parkaisee hänen allaan jossain esikaupungin konttorikeskittymässä, kaukana kaikesta. Pysähdyn ihmisvilinän keskelle sopimaan tapaamisen huomiseksi.

Painun kotiin lähes kaksi uutta toimeksiantoa taskussani. Hyppään kotikonttorissani yritykseni työhyvinvointivastaavan sarviin ja poljen kolme varttia cross trainerin kyydissä. Hiki lentää ja mieli lepää.

Iltapäivällä poimin vielä kipollisen luumuja kotipuutarhasta ja juon päiväkahvit terassilla kylpytakissa. Ja illalla istumme siipan kanssa oopperassa piippuhyllyllä yhtä soittoa lähes kolme tuntia, emmekä edes puudu.

Mieli on avoimena vastaanottavainen. Joskus vain kaikki natsaa.

Äidin kainalosta maailmalle

2011-09-04T23:43:00.000+03:00

Muistan hyvin, kuinka tulin lapsena keskellä yötä, uniriepu maata viistäen, serkkutytön leikkimökistä äidin luo. Yön hiljaisuudessa päivän rohkeat ajatukset olivat muuttuneet peloksi. Vaisto käski hakemaan turvaa. Järki tai aikuisten lausumat rohkaisut eivät paljon painaneet. Ne eivät edes muistuneet mieleen. Tärkeintä oli löytää tie turvaan ja äkkiä.

Sama toistui aikanaan esikoisen kanssa. Vaikka serkut jäivät mummin kanssa nukkumaan pikkumökkiin pihamaalle, esikoinen kömpi pupuineen äidin luo mökkiin ennenkuin yksikään lepakko oli lentänyt pihan poikki.

Nyt kaikki on päälaellaan. Nuoren aikuisen on pakko heittäytyä, sillä hänen vaistonsa käskee häntä tekemään niin. Vanhemman tehtävänä on edelleen rohkaista, mutta myös varoitella ja opettaa riskienhallintaa. Eihän sitä nyt ihan takki auki joka paikkaan pidä sännätä.

Esikoisen opintovaihtoon lähtö lähestyi. Lähtövalmistelujen lomassa jakelin kaikenlaisia ohjeita. Ota matkavakuutus. Skannaa passi. Vaihda käteistä jo Suomessa.

Asunnon löytämisessä etukäteen, Suomesta käsin oli liikkeellä niin paljon huijareita, että minäkin olin jo luovuttanut. Siksi pyöritin hostellilevyä: - Älä luota siihen, että hostelli löytyy paikan päältä. Lentokentälle tultuasi tuntuu hyvälle, jos tiedät valmiiksi osoitteen, missä odottaa pedattu sänky.

Kun lähtöpäivä koitti, oletimme siipan kanssa saavamme vain jäähyväistekstarin. Viimeiset hetket kotimaassa oli varattu sille tärkeimmälle, tyttöystävälle tietenkin.

Tekstiviestin sijaan siippa sai kuitenkin puhelun. Esikoinen oli vetänyt appiukkokokelaan kärryn ojaan jossain periferiassa ja tarvitsi apua ehtiäkseen lennolle. Olin sanaton. Lapsi oli onnistunut järjestämään säpinää lähtöpäivänsä viimeisiin tunteihin minun kaikista riskienhallintatoimenpiteistä huolimatta. Tarkistuslistoissani oli mökkitien mutkan mentävä aukko.

Lopulta, kun lennon lähtöön oli kaksi tuntia aikaa, esikoinen ajoi pihaan. Alla oli kovia kokenut appiukkokokelaan kärry, jonka hinausauto oli juuri nostanut ojasta. Saimme lämpimät halaukset: -Nähdään Jouluna!

Sitten lapsi ajoi pois sivupeilit repsottaen ja ojan pohjalta kerätyt rentun ruusut maata auton alla viistäen.

Seuraavan kerran sain puhelun vaihtokentältä:
- Hei, mites menee, vastasin reippaasti.
- Mitäs tässä.
- Onko kaikki mennyt hyvin?
- Joo, on.
- Mikä fiilis?
- Vähän on perhosia vatsassa ja flunssainen olo.

- No, mites sillä menee, kyseli siippa puhelun jälkeen.
- Ihan hyvin. Vähän apea.
- Soitti kuitenkin äidille.
- Joo, perhoset kiersivät mahassa.
- Sama pieni poika, joka tuli pupunsa kanssa äidin viereen yöksi, myhäili siippa.
- Yksin matkustaminen täysin vieraaseen paikkaan on jännittävää.
- Niin on, mulla ainakin olisi vellit housuissa, siippa myönsi.

Alitajuntani jukeboksissa alkoi soida laulu:"Maailma on niin lavea, pikku, pikku-Lauri, siin on monta loukkoa..."

Ensimmäisellä viikolla esikoinen oli hätää kärsimässä. Asuntoja oli tarjolla, mutta kukaan ei halunnut vuokrata vain Jouluun asti. Hostellit olivat täynnä ja nykyinen huone lähdössä alta viikonloppuna.

Torstai-iltana olin ikionnellinen, kun pystyin ratkaisemaan lapsen pulmat rahalla. Ehdotin, että hän soittaa vuokranantajille takaisin ja tarjoutuu vuokraamaan kämpän puoleksi vuodeksi. Lupasin maksaa ylimääräisten kuukausien vuokran.

Perjantaiaamuna, kun riensin junalle omaa asiakastani tapaamaan, tekstasin hengennostatusta esikoiselle: "Tsemppiä asunnonhakuun. Nää on näitä elämän kiirastulia, joissa tahtoihmiset erottuvat nössöistä. Taistele. Terveisin äiti."

Sitten tapahtuikin jotain odottamatonta. Hannu Hanhi, joka niin usein silottelee esikoisen elämän polkuja, teki taustalla taikojaan. Vuokraisäntä olikin halukas vuokraamaan, jos hintaa voisi hiukan nostaa. Minä iloitsin ja ihmettelin, mutta esikoinen oli jo riskinhallintamoodissa. Hän halusi lähettää minulle osoitteen, jonne lähtee hieromaan kauppoja siltä varalta, että häneen ei saataisi enää yhteyttä.

Olin onnelllinen, että lapsi osasi olla varuillaan, mutta silti karvani nousivat pystyyn. Mieli teki heilauttaa taikasauvaani ja ulottaa turvallinen äidin kainalo kauas vieraille maille. Riittämättömyys väänsi vatsaani ja kihelmöi ihollani. Ei auttanut muu kuin antaa lapsen selvitä yksin.

Kun en muuhun pystynyt, latelin puhelimeen kaikenlaisia, täysin utopistisiakin ideoita, miten varmistaa selusta ja paeta roistojen kynsistä mahdollisimman vähin vaurioin. Esikoinen kuunteli rauhassa ja totesi lopuksi vain, että eiköhän hän pärjää.Hän oli googlettanut kaiken, millä pystyi selustansa varmistamaan, eikä mikään viitannut hämärämiehiin.

Kun kello alkoi käydä sitä aikaa, joksi tapaaminen vuokraisännän kanssa oli sovittu, huomasin, että ajatukseni alkoivat asiakaspalaverissa harhailla. Erilaiset TV:n rikossarjoista tutut kuvakulmat ja juonenkäänteet pyörivät mielessä. Musta asfaltti, sillan alla olevat varjopaikat. Sade ja kalseat teollisuustontit.

Esikoinen oli tilanteessa, jossa oli vain pakko luottaa täysin ventovieraaseen ihmiseen. Samanlainen olo, kun minulla on ollut kymmeniä kertoja ulkomaillla taksiin hypätessäni. 'No problem' huikkaa taksikuski osoitteen saatuaan ja sitten mennään ja toivotaan, että kaveri vie sinne, minne olen pyytänyt.

Lopulta puhelin soi. - Se kämppä on sitten minun! Kuulen esikoisen äänestä, että stressi on lauennut.

Nyt ei enää pelottanut, sillä toiminta täytti ajatukset. Seuraavaksi hän pyysi rahaa. Huomenna pitäisi maksaa käteisellä kahden kuukauden vuokra ja vuokratakuut. Muutamassa minuutissa raha liikkui internet-pankissa ja esikoinen tyhjensi pankkiautomaattia toisessa päässä.

Siippaakin helpotti, kun viimein tuli tieto, että paperit ovat kunnossa ja kuitti saatu:
- Arvatkaa missä makoilen, kysyy esikoinen skypen näytöllä.
- No?
- Oman kämpän sohvalla!
- Onneksi olkoon, vilkuttelen kameralle.
- Onko sulla tilaa mulle, jos tuun kylään, siippa tunkee videokameran silmän eteen.
- On, on!
- Että ihan yksin lähtisit, katson siippaa.
- Miksen?
- Sinuahan pelottaa kulkea yksin vierailla mailla.
- Niin pelottaakin. Mutta jos kerran lapsi uskaltaa, niin kait minunkin on uskallettava.
Esikoinen nauraa tietokoneen näytöllä.
- Eikun tänne vaan isä, mä pidän susta huolta!

Muiden muutosten keskellä

2011-08-23T16:47:00.014+03:00

Sisko ja piano muuttavat, esikoinen ja golf-bägi tekevät lähtöä ulkomaille ja vaihtolapsemme yrittää sopeutua suomalaiseen elämänmenoon kuhan ruoto kurkussa. Teinikin kaipaa huomiota.

Minä laahustan kauppojen käytävillä joukon jatkona ja astun parrasvaloihin kassalla vinguttamalla pankkikorttia lapsen paremman elämän puolesta. Hyppään IKEAn pakettiauton puikkoihin, siirrän sängyn, pöytälevyn ja muut mukaan tarttuneet tilpehöörit tavoiteajassa paikasta A paikkaan B. Koukkaan vielä hakemaan pianon kotoota ja silti suoriudun takaisin juuri ennen sulkemisaikaa. Pidän sightseeing-kävelyn Tarjoustalossa. Lupaan maksaa vessaharjan, suihkuverhon ja biojätepussit. Opetan, miten valitaan puhdistusaineita ja miten taloushankinnoissa voi säästää.

Seuraavana aamuna olen vaihtolapsen kanssa tapaamassa opinto-ohjaajaa ja tekemässä lukujärjestystä.

Koulun jälkeen lohdutan lasta, joka ihmettelee, mitä hän tekee sellaisilla suomenkielen sanoilla kuin insinööri ja leikkuupuimuri, miksi suomalaiset syövät lounaan jo aamulla ja missä voi fiilistellä kaupungin sykettä Espoossa. Lupaan, että reviiri laajenee pian Helsinkiin. Illalla käymme hankkimassa bussikortin. Ostan siihen 'Seutua' Jouluun asti.

Seuraavana aamuna, ennenkuin kiiruhdan junalle ja asiakastapaamiseen, liimaan keittiön pöytään muistilapun, jossa on suomalaiset numerot yhdestä kymmeneen. Toivotan vaihtolapselle onnea ensimmäiselle matematiikan tunnille.

Sataa kaatamalla, kun istahdan illansuussa teinin kanssa kahden syömään paistettuja kuhafileitä. Teinin nälkä ei voi odottaa vaihtolapsen jetlagin mukaista päivällisaikaa.

Syötyämme soitan siipalle, josko hän voisi tarjota siskolle kyytiä patojen äärelle. Samassa ovi kuitenkin kolahtaa. Läpimärkä lapsi seisoo eteisessä ja alkaa repiä pois märkiä farkkujaan. Nälkä on ajanut siskon liikkeelle sateesta piittaamatta ja muuttokuormasta on selvästi puuttunut sadevarusteet.

Pian vaihtolapsi kapuaa Skype-pilvestä kokeilemaan, miltä maistuu paistettu kuha. Sisko tekee seuraa. Hän on vetänyt päälleen minun vanhat verkkarit. Vaihtolapsi kertoo ensimmäisestä koulupäivästään ja teinin kavereiden kohtaamisesta. Sisko iloitsee siitä, että rappuun ja ulko-oveen on vaihdettu hänen nimensä. Jonkunlainen kokemus on ollut myös syödä omassa pikkukodissa ilman tuolia ja puhdistaa kylpyhuoneen lattiakaivo. Teinillä ja hänen kavereillaan on suunnitelmia viikonlopuksi. Vaihtolapsi täytyy saada Taiteiden Yöhön.

Esikoinen pyörähtää omalla vaatevarastoillaan. Lähtö opiskeluvaihtoon lähenee ja asunto on edelleen haussa. Sen enempää hän ei ehdi ajatuksia vaihtamaan, mutta huomiseksi hän tarvitsisi lainaksi auton.Viimeinen golf kierros kavereiden kanssa pitäisi ehtiä pelaamaan ennen lähtöä. Auto on siipan ja siippa ei ole ihan vielä kotona. Esikoinen istahtaa hetkeksi odottamaan ja kysyy onko minulla nitojaa.

Vaihtolapsi alkaa rykiä. Tungen hänelle näkkileipää suuhun ja pahoittelen, että unohdin kertoa suomalaisten kalojen sisältämistä ruodoista. Seuraavana päivänä hän ei enää halua kuhan jämiä, vaan tyytyy paahtoleipään ja perunaan.

Nuoriso siirtyy jälkiruokaan käymällä pikkuleipäpaketin kimppuun. Käynnissä on jonkinlainen palaveri tai työpaja. Sisko saa luvan viedä yhden tuolin ja pakasteeseen tungetut ylijäämäkarjalanpiirakat mennessään. Teini lupaa tuunata pääkaupunkiseudun bussiaikataulukirjasta survival version vaihtolapselle. Siippa saapuu ja esikoisen anomus autosta menee läpi. Minä haluan lisätietoja teinin Taiteiden Yö- suunnitelmista. Vaihtolapsen mielestä Tapiola on ostoskeskus ja suomen kieli kuulostaa pulun ääntelyltä.

Sitten ovi kolahtaa ja yksi lapsi on poissa, mennessään hän heilauttaa nitojaa kädessään ja ilmoittaa palauttavansa sen huomenna. Sisko pummaa siipalta tuolinkuljetuskyytiä kotiinsa. Mukaan voisi ottaa myös porakoneen ja ruuvimeisselin. Teini ja vaihtolapsi livahtavat alakertaan ja internettiin.

Pian minä istuskelen yksinäni hiljaisessa olohuoneessa ja mietin, onko pyörremyrskyn keskellä oikeasti tyyni kohta.

Mitäs täällä?

2011-08-10T17:59:00.021+03:00

Tavoilleni uskollisena saavuin jalan. Reppu keikkui selässä ja perässävedettävä kassi piti asfaltilla hirveää meteliä. Tai no, kyllä minä pitkän siivun tietysti matkustin junalla, mutta loppusuoran asemalta kotiovelle kuljin jalan.

Kotona sisko katsoi leffaa tietokoneeltaan olohuoneen lattialla maaten. Teini siivosi huonettaan ja pesi pyykkiä.
- Terve! Mitäs täällä?
- No, mitäs täällä?

Luiskahdin lasteni arkeen sen suuremmitta seremonioitta. Tuntui kuin heidän mielestään hostelliin saapui keski-ikäinen asukas, jolla on omat kotkotuksensa, kuten motkotus tyhjistä pizzalaatikoista vaatehuoneessa.

Luin kuukauden postit. Purin kassit. Petasin puolikkaan parisängystä. Sitten istahdin takaisin ruokapöydän ääreen. Kaivoin matkaeväänä olleen tuoremehupänikän repustani ja kaadoin lasillisen. Tarjosin siskolle lakupussin pohjat.

Leffan loputtua sisko liittyi seuraani ja alkoi plärätä kalenteriaan. Hän pohti, milloin ihmeessä hän ehtii muuttamaan. Lisäksi työpaikkaa pitäisi vaihtaa, opiskelut aloittaa ja vuokraisännän luvalla kämppä maalata.

Sanoin, että kunhan siippa kotiutuu, niin remonttiapua on tarjolla. Sängyn lupasin ostaa syntymäpäivälahjaksi ja pianon vakuutin siirtyvän vuokrapakettiautolla. Ihmettelin, mitä muuta muutettavaa tytöllä edes on ja kannustin lainaamaan kotoota pakollisen, jotta elämän alkuun pääsee. Sisko myötäili. Kertoi toivoneensa sukulaisilta syntymäpäivälahjaksi imuria.

Teini vilahti rappusissa. Muistutin, että perheeseemme tuleva vaihto-oppilas saapuu ensi viikolla ja että teinin olisi hyvä moodata työvuoroja ja menojaan. Teini nyökytteli ja alkoi esitellä kirpputorilta löytämiään aurinkolaseja:
- Eiks oo siistit?

Minua nauratti. Tippalinsseillä oli kokoa:
-Tollaisia oli 80-luvun alussa mun kaveripiirissä! Muistot hymyilyttivät sekä se, että omat lapset ovat nyt samanikäisiä kuin me silloin.

Ovi kävi. Esikoinen pöllähti sisään ja kaatoi keskusteluun omat asiansa. Tuliaisiksi hän ojensi minulle vakuutuslaskun, jonka olin luvannut maksaa. Sitten alkoi vuodatus siitä, miten vaikeaa on etsiä asuntoa vieraasta maasta Suomesta käsin. Myös ensimmäinen viikko loman jälkeen töissä väsytti ja tyttöystävälle pitäisi aamuksi saada hankittua loisteliaat syntymäpäiväaamiaistarpeet.

Kämpän etsinnässä lupasin auttaa. Tyttöystävän aamuruokinnasta lapsi sai selvitä yksin. Kello oli yli kymmenen illalla eikä minulla ollut kylmiötä, mistä loihtia äidin marjahilloja nuorenparin pöytään. Omistin vain sen tuoremehutörpön, jonka junamatkan evääksi olin ostanut ja jota edelleen puristin käsissäni. Lakutkin meni juuri parempiin suihin.

Myös sisko ojensi auttavan kätensä. Tyttöystävän ruokintaan hänkään ei puuttunut, mutta ehdotti, että otetaan hänen kansainväliset facebook-kontaktit käyttöön asunnon etsinnässä.

Esikoinen teki lähtöä keskiyön ruokaostoksille. Minä kiittelin tehokkaasta kuulumisten päivityksistä ja kyselin leikilläni, pitääkö sovittuja asioita vetää yhteen. Elokuu tuntui olevan nuorisolla täydempi kuin minulla.

Juuri silloin ajoituksen mestari,teini, porhalsi pyykinripustuksesta takaisin yläkertaan ja alkoi suoltaa yhteenvetoperformanssia pyytämättä:
- Isä saapuu lomalta kaupunkiin lauantaina, jolloin kämpän on parasta kiiltää.
Hän katsoi minua ja jatkoi:
- Ja pizzalaatikoiden on parasta olla siihen mennessä jossain muualla kuin vaatehuoneessa!
Minä hymyilin kasvattajan hyväksyvää hymyä ja teini jatkoi monologiaan:
- Minä aloitan koulun, sisko opiskelun ja uudet työt tiistaina, esikoinen tienaa viimeiset roposensa ennen opiskeluvaihtoon lähtöä perjantaihin mennessä ja herää huomenna aikaisin valmistamaan rakkausaamiaista.

Teini tökkäsi veljeä kylkeen, veti henkeä ja jatkoi:
- Velipojan asunnon etsinnässä on suljettava huijarit pois ja siskon kontaktit on otettava käyttöön.
Teini osoitti siskoa kuin paraskin johtaja organisaatiopuun latvuksesta:
- Sinä olet tästä suunnanmuutoksesta vastuussa sekä siitä, että imuri ja piano löytävät uuteen kotiin!
Sisko nyökytteli nöyrästi ja teini porhalsi puheessaan eteenpäin:
- Perjantaina otetaan vastaan myös vaihto-oppilas. Ja mutsi!
Nyt teini osoitti minua ja katsoi suoraan silmiin valtavien kirpputorilinssien läpi:
- Sinä olet huomenna sullonut lomaolemuksesi jakkupukuun ja heittäytynyt taas toimeentulomoodiin! Tai muuten.
Sitten teini mietti hetken:
- Tai muuten joudun laskemaan sinun luottoluokitusta. Ja se vasta maksaa!

Yritin piipittää vastalausetta kysymällä, kuka tässä oikein luotottaa ja ketä, mutta teini ei kuunnellut. Ovi kolahti. Teini oli lähtenyt pizzalaatikot kainalossa roskiksille samaa matkaa veljen kanssa. Hiljaisuuden laskeuduttua sisko katsoi minua nauraen ja sanoi:
- Niin, revi siitä!

Sitten kerroin siskolle tarinan siitä, kuinka teinin ollessa korvasärkyinen vauva eräs äiti, jolla oli samanikäiset lapset kuin esikoinen ja sisko oli tullut huokailemaan sitä, miten ihanaa on, kun lapset ovat kasvaneet vauvaiästä koululaisiksi. Sitten hän oli katsonut vauvaa käsivarsillani ja sanonut:- Mä en kyllä ymmärrä, mitä järkeä tossa oli.

Siskoa nauratti:
- Sillähän on paljon enemmän järkeä kuin esikoisella ja mulla yhteensä!

Suljetaan, lähdetään, mennään

2011-08-07T21:41:00.003+03:00

Lähdön meiniki tarttuu. Nyt suljetaan, lähdetään, mennään. Kaikki ovat menossa, linnutkin.

Järveä kiertävät pilvet eivät ole enää lupaus ihanasta, raikastavasta kesäsateesta, vaan syksyn helma, joka hiipii eteenpäin kavalasti viilentäen ja pöllyttäen.

Milloin pihlajaankin ovat marjat ilmestyneet?

Tänään keräsin aitasta lakanat ja nostin petivaatteet orrelle. Autoin siippaa kääntämään soutuveneen. Jatkoin pannukakkutaikinaa ruisjauhoilla, sillä uusia jauhoja ei viitsi enää talvea vasten ostaa. Siippa tilasi nokikolarin ja punamultasi sen alkukesästä vaihdetun hirren.

Lapset soittelivat ja kyselivät, koska kotiudumme.

-Pakko kait mun on tulla viimeistään tiistaina. Keskiviikkona pitäisi olla yhdessä asiakastapaamisessa ja verotkin pitäisi tilittää, puhun luuriin vanhaan kylpytakkiin kääriytyneenä saunan verannalla katsellen tyyntä ja hiljaista järvimaisemaa.

Hetken päästä siippa istahtaa höyryävänä viereeni:
- Millä junalla sä meinaat mennä?
- En mä tiedä. Jollain... Keskiviikkoaamukin riittäisi, mut sitten mun pitää varmaan jäädä tekemään kirjanpitoa torstaiksi, pohdin katsellessa edelleen hiljaista maisemaa.
- Pitkitä vaan lähtöä. Sinne kun menee, niin se elämä imaisee mennessään.
- Paluuta ei ole.
- No ei. Ei, ennen ensi kesää.

Hyvä mies raivaussahan hinnalla

2011-07-29T15:46:00.008+03:00

Siippa tepastelee paikallisen puodin metsänraivausosastolle. Kattelee katosta roikkuvia härveleitä. Ottaa säikähtäneen taka-askeleen, kun huomaa hinnan:

- Huh, miten kallis! Ei tollasta kannata ostaa.

Silloin myyjä jo puikkelehtii ruohonleikkureiden lomitse siipan luo:
-Raivaajaako?
-No, joo. Onko noi kaikki noin kalliita?
-Ei, mutta toi on ainoa, mikä meillä enää on. Se on ammattipeli. Lämmitettävät kahvat.
-Mä vaan mökille olisin tarvinnut, mutta toi taitaa olla liian järeä peli mulle.
-Miten niin? Parempihan se on hyvällä raivata.

Siippa katselee isoa vispilännäköistä vehjettä. Selittää minulle, miten sitä käytetään. Ajetaan kuulemma vähän kuin lentokonetta. Uskallan epäillä, mutta en sano mitään, olenhan ehdottanut, että ostaisin sen siipalle syntymäpäivälahjaksi enkä halua vaikuttaa tietämättömältä.

Myyjä nostaa härvelin alas ja laskee siipan käsivarsille.
- Onpa painava! Kunnon peli tän täytyy olla, ei mitään halpahalli kamaa, siippa sanoo ja myyjä nyökyttelee vieressä.

Sitten siippa katsoo muo 'aika-kallis'-katseellaan.
- No, millä hinnalla sä se ostaisit, kysyn, mutta siippa ei vastaa. Hän pyörii myymälän keskilattialla raivaussaha kädessään kuin Katto-Kassinen.

- Onko se hyvä synttärilahja, kysyn.
Siippa hymyilee, mutta vakavoituu sitten:- On, mutta liian kallis.

- Perusmalli, jossa ei ollut lämmitettäviä kahvoja, myytiin juuri 60 euroa tuota halvemmalla, lirkuttaa myyjä.

- Kuuskyt euroa lämmitettävistä kahvoista, sanon siipalle, muttei hän kuuntele, vaan kyselee myyjältä polttoaineesta ja kehuu omistavansa jo kaikki tarvittavat turvavälineet. Mieleni tekisi mennä sanomaan, että ne minä ostin sille viime vuonna syntymäpäivälahjaksi.

Niin, ja samalla kysäisisin, mihin lämmitettäviä kahvoja tarvitaan. Mutta sitten saan näyn, missä pilkkihaalarinen lentäjänkypärässä heiluvan metsuri pistää vesakkoa kumoon talvisessa metsässä. Umpihangessa, parta huurussa raivaa rukkaset märkinä minkä kerkiää. Tottakai silloin tarvitaan lämmitettäviä kahvoja! Ammattimies ainakin tarvitsee!

Ajatus katkeaa, kun siippa tulee minua kohti:- Ei sun tartte tätä kokonaan ostaa, pistät jonkun verran ja mä pistän loput. Kohautan olkapäitä: -Ihan miten vaan. Merkin saatuaan siippa kääntyy kannoillaan:- Mä otan tän. Elehdin ovensuussa jämäkkää ammattimiesolemusta. Viesti menee perille ja siipan hymy senkun leviää.

Myyjä hoitelee paperit kuntoon ja ojentaa lopuksi metsänraivaamisen ABC-oppaan. Siippa pokkaa myyjältä laitteen ja lappuset kuin peruskoulunpäästötodistuksen. Hän kuuntelee myyjän vinkkejä kiltisti nyökytellen.

Sitten myyjä iskee kaksi sinistä muoviläpyskää siipan käteen ja sanoo, että näitä tarviit siinä tapauksessa, että raivaat talvella. Siippa ei ymmärrä ja näyttää kysymysmerkiltä:
- Talvella?
- Niin, silloin noi laitetaan tonne taakse, ettei se vedä lunta sisään.

Mieleni tekisi huutaa sekaan, että tottakai talvella. Haloo! Lämmitettävät kahvat ja kaikki! Sen sijaan nojaan golf-autonnäköiseen ruohonleikkuriin ja huokaan, että tuskin sä ton kanssa talvella taloyhtiön talkoissa heilut.
- Menes siitä, siippa hätistelee minua kaupasta ja marssii itse perässä raivaajan varsi miehekkäästi tanassa.

Mökillä minä pistän tiskiveden kuumenemaan ja istahdan pirttipöydän ääreen. Vilkaisen pöydän yli siipan suuntaan, joka on täysin raivausoppaan lumoissa. Kauempaakin näkee, että opas on suunnattu siipantyyppisille ammattimiehille. Teksti on selkeää ja normaalia suurempaa. Kuvat ovat helppotajuisia.

Ennenkuin tiskivesi kiehuu hellalla, opiskelun kirjallinen osuus on suoritettu ja siippa on valjastanut itsensä raivaussaharatkaisuksi. Hän tepastelee turvahaalareissaan ja -saappaissaan pihalla metsurin kypärä päässä raivaussaha valjaissa roikkuen. Aika kaukana tuo on siitä lentäjävertauksesta, huikkaan ikkunasta, mutta eihän se kuule, kun on kuulosuojaimet jo alhaalla.

Hetken päästä tontin rauha on kadonnut. Ikkunasta näen, miten oranssi kypärä ja turvahaalarin neonvärit alkavat edetä varvikossa. Pihlajat, haavat ja kuusen taimet saavat kyytiä. Vasta virka-ajan päätyttyä kone hiljenee ja hikinen mies astuu mökkiin.
- On se, kuule, hyvä peli.
- Hyvää syntymäpäivää vaan! Siirsin rahat sun tilille.
- Ei sun ois tarvinnut.
- Ei niin.
- Vaikka aika halvallahan sä hyvän miehen sait! Siippa nauraa ja katoaa saunalle.

Teini siirtyy partioleirimoodiin

2011-07-27T17:18:00.005+03:00

- Moi, miks sä puhut noin oudosti, kyselee teini, kun vastaan puhelimeen.
- Olen kahvilassa, mitä asiaa?
- Mun sadehousut on XS-kokoa. Mä tarvitsisin uudet.
- Enkö mä sulle just vuos sitten ostanut uudet?
- Ai, jaa. Missä ne on?
- Vaatekaapissa. Oletko katsonut sieltä?
- En.
- No, kato nyt hyvä ihminen! Ei sadehousut mitään kertakäyttökamaa ole. Kyllä ne on löydyttävä, uusia en osta.
- Okei, okei, mä vaan ajattelin soittaa ja kysyä.

Siippa katselee minua kahvilan pöydän yli. Häntä naurattaa. Teinille ei voi muuta kuin nauraa.

Teinihuumoria on pohjustanut teinin pari viikkoa sitten tekemä visiitti mökille. Sen jälkeen siippa on kulkenyt pitkin kylän raittia ja kertonut, että vaimon piti levätä kaksi päivää sen jälkeen, kun teini oli lähtenyt mökiltä. Ja ensimmäisenä päivänä buranan voimalla.

Nyt teini on lähdössä siskon kanssa partioleirille. Leidit ovat niin kokeneita konkareita, ettei vanhempien apua enää tarvita, tai kaivata, muuta kuin kuljetukseen. Sopimus on se, että tytöt ilmestyvät mökille, josta me heitämme heidät leirille.

Kun he sitten muutaman päivän päästä ilmestyvät lähellä puolta yötä puolimatkan krouviimme, sähköä on ilmassa enemmän kuin järven päällä kiertävässä ukkosessa.

- Onks sauna lämmin, kyselee teini aurinkolasit päälaella ja tukka nutturalla.
- On, vastaa siippa.
- Onko se aamulla lämmin?
- On, vastaa taas siippa.
- Ootteko lämmittäneet vettä?
- Ollaan, vastaa siippa.
- Onks se lämmintä aamulla?
- On, vastaa siippa.
- No, hyvä, mä pesen sit tukan vasta aamulla.
- Miksi et tänään? Siellä on hemmetin hyvä sauna, ihmettelee siippa.
- Se kestää pidempään puhtaana.
- Niin, muljauttelen siipalle silmiäni välihuomautuksena.
- Jaa, no siinä tapauksessa, sanoo siippa:- Mihis aikaan huomenna pitää lähteä?
- Yhdeksältä pitää olla aamiaisella paikallisessa kahvilassa.
- Jassoo, ihan kahvilan kautta. Tämä selvä.

- Kuule, löysitkö sä koskaan niitä sadehousuja, kysyn varovasti.
- En.
- No,ota tuolta venevajasta jotkut vanhat. Siellä on niitä vanhoja oranssisia.
- No, en varmaan ota.
- Millä ajattelit sitten pärjätä?
- Jos sataa, olen shortseissa.
- Sun pitäisi olla esimerkkinä nuoremmille. Ota sadehousut.
- En ota.

- Miten sä et niitä löytänyt kotoota?
- En vaan löytänyt. En edes tiennyt oikein, mitä hain.
- Miten niin, et tiennyt? Mustia kuorihousuja!
- No, kun en oo käyttänyt ikinä.
- Oletpas! Olet vaan ne jonnekin hukannut. Tavaroista pitää pitää huolta!
- Otat venekopista sitten jotkut vanhat.
- Enkä ota.

- Onko sulla sadekamat, käännyn siskon puoleen.
- On, on, kaikki on. Sitten sisko vetää pipon päästään:- Kato, leikkasin tukan lyhyeksi.
- Tosta vaan, ihan ite, ihmettelen.
- Joo. Vähän tää on Prinssi Uljaan oloinen, mut ihan tasainen.
- Ei niinkuin viimeksi: ponnarille ja poikki.
- Ei.

Siippa tekee lähtöä nukkumaan ja minä liityn seuraan. Tytöt lähtevät saunan kautta omalle aitalleen. Siippa katsoo minua pimeässä yössä kuin täysikuu sillä erolla, että tämä kuu hihittää hiljaa ja hellästi. Äidit ja tyttäret saavat siipan aina loistamaan.

Aamulla pulahdan järveen. Siippakin on jo peseytynyt ja suunnistaa selvästi venekopille sadehousujen hakuun. Vanha peili roikkuu pää alaspäin oksatyngässä. Teini on aikaa sitten peseytynyt ja nyt on meneillään ripsien kähertäminen peilin edessä.

Sisko pyörii saunan pukuhuoneessa ja pyytää etusormi ojossa minulta pikkasen hammastahnaa. Harja jäi kuulemma kotiin. Minä näytän pukuhuoneen kattohirsien välissä irvistäviä hammasharjoja ja ehdotan, että joku niistä on varmasti hänen. Sisko katselee harjoja ja puistelee päätään. Sitten hän osoittaa yhtä, jonka tunnistaa omakseen. Epäilen, että se on siipan ja kuinkas ollakaan oven suusta kuuluu:
- Se on mun!
- No, anna mulle mikä vaan, sisko sanoo minulle.
Ojennan yhden, jolla uskon pessyn viimeksi hampaita:
- Huiluta padassa, siellä lienee lämmintä vettä vielä teinin jäljiltä.
- Äääh, sanoo sisko ja painuu laiturille hammaspesulle.

Hetken päästä istumme paikallisen kahvilan lohivoileipien äärellä. Tytöt tankkaavat. Teini näyttää minulle kynsiään.
- Kato, olet poistattanut rakennekynnet ennen partioleiriä. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Sisko pyörittää päätään ja mutisee:- Kuuskyt euroo.
- Joo, sanoo teini iloisena.
- Katos näitä. Levitän omat sormeni pöydälle ja näytän kynteni, jotka ovat säästyneet hampailtani ennätysmäärän viikkoja.
- Ei voi olla totta, teini huokaa, sulla näkyy valkoista!
- Niin näkyy, kohta pitää alkaa levittelemään helmiäissävyjä munkin.

Siippa tekee lähtöä ja kyselee, onko kaikki tarpeellinen nyt mukana, vai pitääkö vielä jotain viime hetken ostoksia tehdä. Sitten hän vastaa itse, että punkki- ja mäkäräkarkoitetta ei koskaan voi leirillä olla liikaa. Teinillä on kuitenkin jo sormi pystyssä:- Mä tarviin ponnarin kumilenkkejä. Siippa menee hiljaiseksi, hän ei tiedä, mistä niitä nyt tähän hätään ostaa. Oiskohan R-kioskilla?

Ehdotan, että käyn apteekissa ostamassa punkkikarkoitetta ja kuittaan, että punkkipihdit tytöillä varmasti on vanhaa perua. Tytöt seuraavat minua apteekkiin. Teini alkaa pyöriä rasvahyllyjen edessä.

- Onhan teillä aurinkovoiteet, kysyn.
- On, on. Sitten teini kääntyy siskon puoleen:- Onko sulla sellaista kosteusvoidetta, jota voi laittaa kasvoihin? Mulla on vaan sellaista, jota voi laittaa jalkoihin.

Ennenkuin sisko ehtii vastata minä nappaan itselleni tutun purkin allergiatestattua ja hajusteetonta voidetta hyllyltä: - Tämä on hyvää, voi käyttää jopa silmänympärysvoiteena.

Teini katsoo minua ja purkkia eikä sano mitään.
- Ostan tän purkin ja tuot sitten tän mulle takas, vakuutan teiniä, tää ei nimittäin ole mitään halpaa tavaraa.
- Ihan sama.
- Ei ole ihan sama. Vaan tuot.
- No, joo, joo!

Kassalla sisko nostaa ostosten joukkoon punkkipihdit ja vaihdamme merkityksellisiä katseita. Teini nappaa vielä tyrkyllä olevasta pahvirasiasta huulirasvan:
- Äiti, mä tarviin huulirasvan!
- Niin sitä luulis. Nostelen tiskillä olevaa kasvovoidepurkkia:- Et sä mitään huulirasvaa tarvii, levität tätä rasvaa huuliinkin tarpeen niin vaatiessa.

Kun siskokin hymähtelee teinin suuntaan, hän pistää huulirasvan kiltisti takaisin.
-Ai, niin, katson kauniisti myyjää, onko teillä buranaa?

Minä heitän buranan kurkusta alas ja tytöt hyppäävät takapenkille. Matka kohti leiriä alkaa.

Leirillä tytöt heittävät rinkat selkään. Teini raahaa isoa tyynyä kainalossaan ja pyytää isältä mukaan autosta hinausköyttä riippukeinun ripustusta varten.

Autolle palatessamme huomaamme, että teiniltä on jäänyt takapenkille sekä sadehousut että partiohuivi. Siippa lähtee viemään unohtuneita tavaroita vielä kerran leiriin.

Sisko sivelee punkki- ja mäkäräkarkoitetta itseensä sivummalla samalla, kun hakee katseellaan hyvää telttapaikkaa. Teini tulee ruokailukatoksessa vastaan nuttura vinossa, termosmuki täynnä kuumaa juomaa.
- Ota nää sadehousut varmuuden vuoksi, siippa yrittää.
- No, enkä ota! Mä en tarvii niitä! Teiniä naurattaa, ja hävettääkin, sillä katoksessa on muitakin.
- Ota vaan, sit ku sataa, sä tarviit niitä, sanoo joku katoksen pojista.

Ja niin teini siirtyi taas joka kesäiseen partioleirimoodiin ja siippa palasi autolle ilman sadehousuja.

Pieni päivä

2011-07-24T21:18:00.003+03:00

Aitan ovi kävi ja valo tulvi sisään. Toimintauneni katkesi. Hetken luulin, että joku tulee, mutta samassa tajusin, että siippa on herännyt ja avannut oven. Kello oli liikaa.

- Miten me vanhat ihmiset nukumme näin pitkään aamusta toiseen, mutisin, enkä tehnyt elettäkään noustakseni. Päinvastoin.
- Kyllähän sitä nukkuu, kun mieli on puhdas, vastasi siippa kömpiessään ylös aitan jyvälaariin tehdystä sängystään.
- Ja rakko on tyhjä, jatkoin.
- Aivan. Nyt heilahti hyttysverkko ja uninen pyjaman takamus katosi nurkan taakse.

Kuuntelin, kun siippa kulki tontilla. Kapusi mökille, konkkasi sieltä hyyskälle. Vene riuhtoi venekopissa jonkun perämoottorin aalloissa kuin hermostunut hevonen. Orava tiputti kävyn peltikatolle. Pian siippa kolisteli takaisin aittaan, kaivoi vaatteita kainaloon, nosti pimennysverhon ja painui saunalle.

Minun sunnuntai kulki hitaamalla. Painavan ikivanhan täkin alla oli mukava loikoilla.

- No, etkö sä meinaa nousta ollenkaan? Siippa heilui jo täysissä pukeissa edessäni.
- Joko sä olet uinut?
- Jo! Autanko mä sut ylös sängystä?
- Et helvetissä. Älä koske minuun. Anna mun herätä rauhassa. Kyllä mä tästä nousen.

Kiepautin itseni omasta jyvälaarisängystäni aitan lattialle. Heitin täkin orrelle. Siippa säesti kokoajan vieressä, mutta katosi jonnekin, kun hätistelin hänet pois.

Hoitelin omat aamukoukeroni kaikessa rauhassa. Havahduin siihen, kun istuin saunan verannalla appiukon vanhassa kylpytakissa ja katselin järvelle. Uimassa oli käyty. Hampaat oli harjattu. Kylpytakista päädyin shorteihin, vaikka pilvet selvästi yrittivät kehittää jonkinlaista sääilmiötä.

Mökissä siipan oli kirja vienyt jo tarinoiden maahan kauas täältä. Radio soitti sunnuntai-aamun ohjelmia. Keitin kupin teetä ja avasin oman kirjani. Aika lainehti järven selällä.

Muutaman tunnin kuluttua siippa alkoi liikehtiä. Ensin hän lämmitti tiskivedet ja tiskasi. Sitten hänen mielestään oli päiväkahvin aika, jonne perinteisesti pyöräiltiin.

- No, mennäänkö?
- Mennään, mennään, mutta odota, mä vähän oikaisen ensin.
- Taas!
- Miten niin taas?
- Vastahan me herättiin.
- Sinä heräsit. Minut sinä herätit. Siinä on vissi ero, sanoin ja oikaisin mökin alasänkyyn: - Pitää, kato, katsoa kesken jäänyt uni loppuun.

Hetken loikoiltuani sulloimme lompakot taskuun, köytimme sadetakit pakkarille ja poljimme 10 kilometriä kahville.

Kahvilassa vierähti tunti kahvilan pitäjän kanssa jutustellessa ja munkkia mutustellessa.
- Sullahan on tänään paljon asiakkaita, huomautin, kun kahvilan pitäjä joutui koko ajan keskeyttämään jutustelumme palvellakseen asiakkaitaan.
- Joo, ihan liikaa, hän nauroi.

Epävakainen sää oli siirtynyt jonnekin yltämme. Tekemättömät työt eivät painaneet. Aurinko paistoi. Mitä nyt jokunen tuulenpuuska yritti lennätellä kahvilan päivänvarjoja. Ainoastaan ympärillämme puolitangossa liehuvat Suomen liput muistuttivat, että maailma ei oikeasti ole näin auvoinen paikka.

Ajelimme takaisin kirjojen äärelle. Koukkasimme heittolaatikosta Hesarin. Ehdimme uida ja lukea lehden laiturilla ennenkuin ukkosen helmat piiskasivat maisemaa ja työnsivät vettä edellään selällä. Sitten taas oli rauhallista.

Illalla siippa sytytti nuotion. Laavulla, tuhannen tähden ravintolassa, oli tarjolla pääruuaksi nuotiolla paistettuja nakkeja ja jälkiruuaksi lasin pohjallinen linnun maitoa.

Siinä me istuimme emmekä paljon puhuneet. Kunhan tuijottelimme tulta ja seurailimme lintujen puuhia puissa. Järvi tyyntyi ja maisema alkoi ilta-auringossa punertaa.

- Tällaisia nää meidän päivät ovat, huokaisi siippa
- Mitä vikaa näissä on?
- Ei näitä kaikki kestä.
- Ei niin, eikä tarviikaan.
- Harva näitä ymmärtää. Mieluummin ne menee vaikka töihin.
- Nää on niitä pieniä päiviä, joita yksi pakenee, toinen hukkaa...
- ... ja jotka kuitenkin loppujen lopuksi ovat koko elämä.
- Niin, ainakin meille.

Marjanpoimintatrauma

2011-07-22T14:31:00.010+03:00

Siippa otti ja lähti.

Mustikkaan.

Hyttysverho vain heilahti ja mies oli poissa. Pihalta kuului vielä toivorikas törähdys: - Vielä ehtii mukaan!

Minä olen suomalaisten marjojen suurkuluttaja, mutta mikään mahti maailmassa ei saa minua mustikkaan. Marjanpoimintakiintiöni on ollut täynnä vuosikymmenet.

Kylille pyöräillessämme olen pannut merkille, että pientareille parkkeeratut peltilehmät ovat alkaneet heinäkuun puolen välin jälkeen yleistyä. Metsä vetää marjanpoimijaa puoleensa edelleen.

Eräs kuuma päivä ohitimme peltilehmän takakontin ympärillä pyörivän seurueen: vaarin, mummon ja äidin isoine ämpäreineen ja poimintakoneineen sekä sen huivipäisen pikkutytön, joka roikotti talvella kylätoimikunnan makkaranpaistopisteestä talteen otettua kuuden kilon sinappiämpäriä. Sellaista, jossa ei ole edes kunnon sankaa.

- Kato nyt noita? Näitkö sä sen pikkutytön ämpärin, huusin lasketellessani alamäessä siipan ohi.
- Mitä siitä? Söpö tyttö. Huivi ja kaikki.
- Just niin puhisin itsekseni. Tarkempi tarkastelu olisi paljastanut itikoiden syömät poskipäät ja mustat isovarpaat saappaissa.

Ylämäessä siippa sai minut kiinni.

- Musta on niin väärin, että marjanpominnassa lasten ämpärin kokoa ei suhteuteta aikuisten ämpärinkokoon, ähisin ykköstä silmään vaihtaessani.
- Direktiivin paikka, huikkasi siippa ja polkaisi kevyesti ohi.
- Eikä toi kuule tohon lopu, yritin vielä huudella siipan perään, joka painoi menemään niin, että pientareen horsmat ja pietarin yritit pöllysivät: - kun mustikat on poimittu, alkaa puolukka-apajat punertaa. Lapsi-parka, viettää koko syksyn metsässä!

Minulla on marjanpoiminnan riskit hallussa. Kukaan ei saa minua ylipuhuttua marjanpoimintaan eikä minkään muunlaisiinkaan marjatalkoisiin. Minulla ei myöskään ole iloa avata kotini kylmätiloja mummojen marjanpoimintahimojen säilöntään.

Olen pitänyt huolen, ettei huushollissani ole marjasadonkokoista pakastinta eikä hillo- ja mehupurkkeja vetävää kylmiötä. Itse asiassa olen nähnyt huomattavasti vaivaa sen eteen, että perheasuntomme kylmäkalusteiden pakastinkiintiö on alle kaikkien normien ja standardien. Kylmiön puutteesta kiitän urbaania yhteiskuntaa.

Siipan mielestä osan tästä kylmätilojen minimointiin tähtäävästä pakkomielteestäni selittää se, että minulla on ollut ilo asustaa arkkupakastimen vieressä herkät kasvuvuoteni. Lapsikatraan häntäpäässä kasvaneena ainoa mahdollisuus omaan huoneeseen oli nimittäin jakaa huone kuivauskaapin ja arkkupakastimen kanssa.

Minä tiedän, että kaikki marjojen säilöntään liittyvä käyttäytyminen on lapsuuden peruja. Kärsimättömälle lapselle paras kasvualusta ei ole silmänkantamattomiin ulottuvat marjametsät.

Ja kun en kerran itse poimi marjoja, niin mielestäni turha niitä on kotipakastimeen ostettunakaan säilöä. Olen nähnyt unia Suonenjoen mansikoiden pakastinliukuhihnoista, joissa mansikkoja kohdellaan yksilöinä. Jossain lienee mustikoille vastaavaa yksilöllistä palvelua. Ja puolukoille. Miksi siis minä pahoinpitelisin ostettuja marjoja kustakaamalla niitä kuumassa autossa ja survomalla niitä pakasterasioihin. Käyn mieluummin ongella kaupan pakastinaltaalla tarpeen tullen.

Nyt istun pirtissä ja toivon, että siippa saa manuaalimenetelmällä poimimansa litran nopeasti kasaan ja kiikuttaa, postilaatikon suunnalle kun lähti, minulle mahdollisimman pian päivän Helsingin Sanomat. Sitten, lehden luettuani, saatan pyöräyttää hänelle mustikkapiiraan tai vain antaumuksella katsella, kun siippa mättää mustikkamaitoa urakalla naamariin.

Ja huomenna ostan vakiotorimummolta taas tuoreita marjoja koko pärekopan täyteen ja syön niitä laiturilla suoraa rasiasta läjäpäin, niin että eivät ehdi edes mökkijääkaappia kokea.

Ravintoketjun huippupaikat jaossa

2011-07-18T20:29:00.005+03:00

On se hetki illasta, jolloin minä istun varjossa ja katselen ilta-auringossa kylpevää vastarantaa.

Kelluva sauna ja sen harjalla istuneet nuoret urokset ovat kadonneet niemen nokan taakse. Kuikkaperhe partioi selällä. Punainen vene paistaa kuin suuri ahomansikka vihreää rantaa vasten auringon säteiden osuessa siihen. Pikkupoika saa kalan.

Siippa tepastelee paikalle ja viittilöi vastarannan suuntaan:
- Sellainen ihminen ei voi olla läpeensä paha, joka lähtee soutelemaan.
- Ei, eikä sen kelluvan saunan väkikään, joka tästä äsken ohi ajoi.
- Mikä lie älykkyyskohtaus niillä tänään oli, kun eivät ämyrit huutaneet eikä kaljapulloja heitelty veteen.
- Jokaisella on oltava hetkensä kesässä. Nuorillakin.
- Kunhan eivät mökää ja roskaa.

Siippa istahtaa viereeni laiturille. Minun silmäni osuvat laituria kiertävään kalaverkkoon:
- Kuule, muo häiritsee toi verkko tällä hetkellä enemmän kuin kelluva sauna.
- Otetaan verkko pois, sanoo siippa ja ryhtyy tuumasta toimeen, muttei malta olla hiljaa: - Se eilenaamuinen hauen hyökkäys olikin musta sun oma vika.
- Miten niin!
- Mitä liotit itteäs liian pitkään uimarappusilla. Kuka tahansa voisi kuvitella näkevänsä edessään herkullisen sillin.
- Tosta hyvästä sun mustikkapiirakkakiintiö tältä kesältä täyttyi juuri ja verkonsoutajan paikan voit pistää kans auki.

Samalla huomaan siipan tuolin takana, perennapenkkini sivustalla luikertelevan tarhakäärmeen:
- Meillä on käärme paratiisissa!
- Miten niin?
- No tossa sun selän takana matelee käärme, etkä sä edes huomaa, saati välitä.
- Missä?
- No tossa.
- Hyi, saatana! Missä?
- Ole nyt vaan ihan paikollas. Ihan tavallinen tarhakäärme. Anna sen olla. Mun puolesta se voi syödä kaikki mun kukkapenkissä mellastavat myyrät.

Siippa pomppaa pystyy ja muistaa elämäntehtävänsä, valokuvaamisen:
- Seuraa sitä! Mä haen kameran.
- No, en varmasti seuraa.

Siippa hakee kameransa, mutta käärme on jo kadonnut saunan alle. Mutta ei hätää kamera saa töitä, kun saunapolulla siippaa vastaan pompii koko päivän pihapiirissä liikkunut tomppeli peiponpoikanen:
- Kato, tossa toi pöljä taas on! Mene nyt siitä! Tajuutko, jos tällä tontilla olisi koiria tai kissoja, niin sä olisit aikoja sitten kuollut peiponpoika. Kuuntele nyt, mutsis huutelee kurkku suorana. Silloin pitäis totella.

Siipan pölinät naurattavat minua:
- Siinäs näät, kuinka suurena petona metsän eläimet suo pitävät. Muo sentään haastaa hauet taistoon.
- Seli, seli. Sä olet eläimille selkeä uhka, minä sen sijaan osaan puhua niiden kielellä.
- Mun oma Nuuskamuikkunen siis?
- Vaikka.
- Mä pahaa pelkään, että tää meidän elämä alkaa olla kohta liian luonnonläheistä. Pitää ehkä sittenkin ostaa lomahuoneisto Helsingin keskustasta, mietin puoliääneen.

Siippa on edelleen keskittynyt peiponpoikaseen ja yrittää samalla kurkata myös josko tarhakäärme ilmoittaisi itsestään saunan alla.
- Tällä menolla me tiputaan kohta ravintoketjun huipulta, huokaan tuijottaessani kameran kanssa saunan alle tykittävää siippaa.
- Minne?
- Jonnekin hauen ja käärmeen taakse, tai sinähän voit romahtaa niinkin alas kuin jonnekin kärpäsen ja peipposen väliin.
- Tuolta se rytmiryhmä nyt tulee takas. Siippa on oikaissut itsensä taas miehen mittaiseksi ja osoittaa voitonriemuisena järven selällä lähestyvää saunaa.
- Ota nyt se kamera esiin. Saat bongattua puhtaita äidin pulusia kokonaisen orrellisen.
- Ja kuuntele, mikä meteli!
- Ei epäilystäkään siitä, ketkä ovat ravintoketjun huipulla!

Rautakaupan kautta

2011-07-18T13:34:00.009+03:00

Soutuvene, joka oli puolillaan vettä ja puiden roskia nuokkui rautakaupan parkkipaikan kuumuudessa. Siipan pyörä oli polkupyöräparkissa vastaostettu, uunituore ruisleipä pakkarilla.

Nojailin pyörääni soutuveneen vieressä, kopassani olevia mustikkapiirakkatarpeita auringolta suojaten. Olin jäänyt parkkipaikalle odottamaan, sillä siipalla oli vain joku pikku asia, joka piti rautakaupassa hoitaa.

Rautakaupan ovi ei käynyt enää niin kuin keväällä. Parkkipaikalla oli tyhjää. Noutopihan puomi oli ylhäällä. Ainakin yksi tynnyrisauna oli myymättä, samoin kärryllinen ylikukkineita petunioita ja sellainen lämmitettävä saunapalju. Niitä seisoi kyljellään siirtolavaan köytettynä aidan vieressä seuraavaa buumia odottamassa muutama. Mitäköhän sitä ystävilleen sanoisi, jos joku erehtyisi tollaisen tuliaisina mökille tuomaan? Niin, ja sitten oli se soutuvene, joka ei ole mennyt kaupaksi tänäkään vuonna.

Ovesta pullahti ulos silloin tällöin joku, joka oli lähtenyt hakemaan rautakaupasta sitä puuttuvaa naulaa. Ensimmäisellä oli sikaflexiä, sen tuubin tunnistan minäkin. Hän hyppäsi vanhaan amerikanrautaan ja ajoi pois. Toisella oli vaaleampi tuubi ja prässit shortseissa. Siinä meni varmaan silikonia hyyskän kaakeleihin, ajattelin. Sitten tasa-arvon nimissä ovista asteli rouva kylmälaukku. Ihana, nätti, myrkynvihreä kylmälaukku, johon ei mahdu mitään. Heräteostos.

Olin odottanut siippaa jo tovin, itse asiassa aika kauan. Leivontamargariini pakkarilla sihisi auringossa ja minun teki pahaa katsella asfaltilla vaikeroivaa soutuvenettä. Eikö se ole soutuveneen rääkkäämistä, että pidetään tappia veneessä kuivalla maalla?

Nyt ovista tuli kaksi rouvaa, joilla ei näyttänyt olevan mitään kantamuksia. Rautakaupastakaan ei ollut löytynyt mökkisaunan pesuhuoneeseen sopivaa peiliä eikä kastelukannulle uutta suutinta. Jotta kävely tyhjin käsin parkkipaikan poikki ei olisi ollut liian traumaattinen, rouvat tunkivat itsensä hetkeksi tynnyrisaunaan. Huomasin hyräileväni:" .... ja niiden sisällä oli pieniä mummoja..."

Kauan minä olen tässä odotellut? Mikä hitto sitä siippaa pidättelee?

Kassalla näytti taas olevan liikettä. Ei, sillä on lippalakki. Ei tuo ole siippa. Eikä ollut. Nuori mies tuli ulos metrin pituinen metalliputki kädessään.

Mihin hemmettiin tollasta tarvitaan? Mitä nämä tämän pitäjän miehet oikein puuhaavat?

No, tossa vasta on rakentaja. Koko Volvo täynnä lautaa ja vasta tulossa ostoksille. Muija on saanut kyllä ottaa taksin kotiin, että kaikki tarvikkeet on saatu mahtumaan. Mitä tuosta lastista voi enää puuttua?

Sitten viereeni parkkeeraa prätkä. Mitä sä täällä teet? Prätkäjätkät kokoontuvat keskustan grillillä. Kypärän alta kuoriutuu kuitenkin sisäsiisti lomakalju. Äh, prätkäkundiksi naamioitunut tavallinen kitinhakija tämäkin. Tietääköhän se, että kypärä jättää painaumat kaljuun. Aika söpöä, tulee esikoisen heräämiset vauvana päiväunilta mieleen. Äitiyspakkauksen kypärästä jäi samanlaiset jäljet.

No, siinähän se siippa viimein on. Sohii ympäriinsä pitkällä solumuovisella pötköllä:

- Mikä helvetti toi on?
- Tätä ei voinut lyhentää.
- Miks ei.
- Kun ei voinut.
- Solumuovista putken eristettä sanoisin.
- Tää on just hyvää mun tarpeeseen.
- Vanha lasten lötköpötkö-uima-apu olisi ajanut saman asian.
- Ei olisi.
- Ei sitten.

Hyppäsimme pyörien päälle. Siippa ajeli pötkö kainalossa ja tuore hapanleipä pakkarilla perusnopeutta. Minä hiukan kiihdyttelin, sillä leivontamargariinini alkoi käymään kuumana kopassani.

Ladattu lomallelaskeutuminen

2011-07-09T20:24:00.009+03:00

Auto on lastattu täyteen lomaodotuksia. Kattotelineelle on köytetty kanootti. Sen vieressä seisoo pyörä. Vetokoukusta roikkuu toinen pyörä. Siippa pyörii auton ympärillä. Tästä saisi hyvää kuvaa elokuvaan, mietin ja livahdan vielä viimeisen kerran sisään. Keräilen jääkaapista vielä viimeisiä nyyttejä mukaan, kun siippa ilmestyy oviaukkoon:

- Ryhdytkö sä nyt siivoamaan?
- No, en. Otan vaan mukaan ne ruuat, mitä nuoriso ei syö, vastaan hikisenä. Sitten katson vielä viimeisen kerran ympärilleni. Nappaan ikkunalaudalla rehottavan basilikan ja kiikutan sen takapenkille:
- No niin, nyt on kaikki.

Siippa tepastelee auton ympärillä. Sitten hän pinkaisee vielä sisälle ja palaa hetken päästä pullollinen kuohuvaa ja kolesterolilääkkeet kainalossa:
- Kaikki valmista. Mennään!

Mieleni tekisi kysyä, onko radio mukana, mutten kuitenkaan sitä tee. Olen saanut pyyhkeitä siitä, että kysyn sitä aina. Siippa kuulemma hoitaa hommansa ja ottaa mukaan ne tavarat, mitkä ovat hänen vastuulla.

Sen sijaan huomaan pelkääjän penkin lattialla läjän dvd-elokuvia:
- Mitä nämä dvd:t ovat?
- Pitäähän lainatut tavarat palauttaa!
- Nyt vai, kysyn ja tuijotan tuulilasin läpi kanootin keulaa.
- Juuri niin!
- Nää ei ole mitään vuokrakamaa, vaan ajat sitten ystäviltä lainattua.
- Siitä huolimatta.
- Siis me lähdetään tää turbaaniratustus katolla kiertoajelulle Espooseen?
- Aivan, siippa nyökkää ja karavaanikärrymme lähtee hitaasti rullaamaan pihalta tielle.

Lahden kohdalla siippa pamauttaa rattia niin, että säpsähdän:
- Hitto, mä unohdin sen radion.
- Ei mene läpi. Sinä et unohda radiota koskaan!
- Kun mä sanon, että mä unohdin sen, niin mä unohdin sen, siippa tiuskii.
- Niin varmaan!

Mökille saapuminen ei suju yhtä lupsakasti kuin jokaikinen viikonloppu ennen sitä. Yleensä me vain kannamme pari kassia mökkiin, rakennamme nopean laiturilla nautittavan iltapalan ja juttelemme mukavia. Nyt siippa repii ratustuksia auton katolta. Minä kannan kassini sekä basilikan ja jääkaapin jämät mökkiin.

Kun siippa on saanut auton taas ajettavaan kuntoon, kaasuttelen hakemaan viikonlopun ruuat. Siippa jää suosiolla mökille. Teen täsmäiskun paikalliselle torille juuri ennen sen sulkeutumista. Ostan punajuuria, mansikoita, porkkanoita, tilliä. Lähikaupasta mukaan lähtee juustoja, maalaismunia, limppu, silliä, jopa jäätelöä ja oluttakin. Päivän lehti löytyy paluumatkalla heittolaatikosta.

Parkkipaikalta ovat loput kassit kadonneet. Kanootti ja pelastusliivit on sysätty kuusen alle ja polkupyörät nojailevat toisiinsa. Kannan ostoksia mökkiin ja ihmettelen, minne siippa on kadonnut. Sitten huomaan Tolu-purkin aitan oven pielessä. Siippa siivoaa. 'First things first', ajattelen.

Ryhdyn tekemään perunasalaattia kaupungista tuoduista keitetyistä perunoista. Ilman on hautova. Hiki virtaa. Lopulta otan lasin kaivovettä, muutaman mansikan ja päivän lehden. Painun laiturille ja uimaan. Siippa näyttäytyy, muttei paljon puhu ja hetken päästä hän on taas hävinnyt.

Uinnin jälkeen, hetken laiturilla istusteltuani ja lehden selattuani, tulen mökkiin. Siellä makaa mies.

- Hitto kun on kuuma, hän huokaa.
- Mene uimaan, sanon ja avaan jääkaapin: - Otatko perunasalaattia.
- Ei kiitos, ei minulla ole nälkä, siippa vaikeroi.

Siispä teen itselleni sillivoileivän ja otan lautasellisen perunasalaattia. Siippa vaeltaa taas jonnekin. Seuraavaksi huomaan hänen raahanneen kanootin ja pelastusliivit autolta saunalle ja istuvan kameran kanssa laiturilla.

Heitän saunan verannalle pitkäkseni ja avaan romaanin. Ukkospilvien noustessa kömmin mökkiin. Sinne siippakin löytää pian tiensä.

Myräkkä nostaa tuulen ja rullaa kivisiä kärryjään kumisten taivaalla. Minä nukahdan. Herään tyyneen iltaan ja radion soittoon.

- No, olihan sulla radio.
- Ei ollut sitä radiota, vaan tää pieni.
- Ihan sama kait se on, mikä radio, kunhan sitä pystyy kuuntelemaan.
- Mun pitäisi varmaan syödä. Mä en ole syönyt koko päivänä mitään, siippa sanoo.
- Niin pitäisi.
- Otatko sä?
- Tietsä mä en jaksa, kun söin silloin aikaisemmin.

Siippa syö, ottaa kirjan ja ilmoittaa lähtevänsä aittaan. Minä kuuntelen radiota ja lintujen siritystä. Syön mansikoita ja mietin, miksi jotkut päivät on niin ladattuja ja toiset eivät.

Perhelomat ja äitiristeilyt ovat out

2011-07-07T17:35:00.024+03:00

Sisko, vanha telttapahanen ja minun reppuni lähtivät Roskildeen reipas viikko sitten. Repun lähdöstä minulla ei ollut mitään tietoa ennenkuin oli liian myöhäistä. Teltta, sen sijaan, oli saanut jo viime kesänä festaritelttakasteen. Sen sai minun puolestani viedä minne vaan.

Sisko kustansi matkansa itse, tietysti. Yhtä tietysti minä otin hänelle matkustajavakuutuksen. Sisko vastusteli. Villiin ja vapaaseen festarifiilikseen ei riskienhallinta sopinut. Matkapäivänä työnsin matkustajavakuutuspaperit tytön kouraan. Kerroin investoineeni häneen kokonaiset 24 euroa. Matkatavaravakuutuksen olin jättänyt ottamatta, sillä sisko matkustaa maailmalla mukanaan tavaraa, jolla ei ole mitään arvoa. Siitä olimme yhtä mieltä.

Viime viikon lopulla esikoinen lähti Italiaan. Hänen mukanaan matkusti casual vaatetus, miehisiä tuoksuja täynnä oleva nesessääri, arvokkaat aurinkolasit sekä tietysti tyttöystävä. Matkan sponsoreiksi hän oli hommanut kummivanhempansa. Riskien hallinnasta vastasin taas minä. Vakuutin matkustajan lisäksi myös matkatavarat.

Viime sunnuntaina teini ehdotti risteilyä. Investoimalla 80 euroa pääsisin kuulemma hänen ja hänen kaverinsa kanssa Ruotsiin. Hyttiä varatessani online-palvelut halusivat minulta 250e. Ihmetellessäni, mikä myyntihuijaus tämä 80 euroa oli, teini vastasi, että se on minun osuuteni matkasta. Hän maksaa oman osuutensa ja kaveri omansa. Tällä järjestelyllä teini varmisti, ettei matkasta tule mitään äitiristeilyä, kuten hän asian ilmaisi. Minun virkani oli täyttää laivan ohjesääntö yli 21-vuotiaan mukanaolosta, ei muuta. Siispä varasin matkan enkä vakuuttanut teiniä.

Näistä järjestelyistä aiheutui se, että perhe hajaantui muutamaksi päiväksi neljään eri maahan, siipan pitäessä yllä tukikohtaamme Suomessa.

Siskon upeat festaritunnelmat päättyivät vatsatautiin ja ripuliin. Viimeinen yö kului pohtiessa, miten hän selviää lomansa Kööpenhamina-osuudesta, joka piti viettää ystävien luona. Tekstiviestien avulla taustatukea antamalla tyttö saatiin ensin lääkäriin ja sitten hotelliin. Paluupostissa tuli tekstiviesti:'tää matkavakuutus on aika jees!'

Esikoisesta ei paljon kuulunut. Kuvittelimme hänen tepastelevan hotellin uima-altailla beigeissä shortseissaan, tyttöystävä kainalossa, ilmapiiristä, maisemasta ja hyvästä ruuasta nauttien.

Ruotsin risteilyllä sen sijaan tapahtui koko ajan ja nuorison kamera taltioi kaiken.

Heti hyttiin päästyämme alkoi iltaan valmistautuminen mielettömällä määrällä hiuslakkaa, kiharoita, räps, jotka tuuli pöllytti myöhemmin aurinkokannella, räps. Sitten illallistettiin, räps, nukuttiin, herättiin ja ajettiin tunnelbanalla, räps. Syötiin aamiaista kaupungilla, räps. Shoppailtiin, räps, käveltiin, räps, ja shoppailtiin lisää, räps. Ennen laivalle paluuta syötiin herkulliset katkarapusalaatit, räps. Palattiin takaisin laivalle, räps, ja tälläydyttiin illaksi, räps. Laiva lähti ja aurinko paistoi, räps. Syötiin jälkimmäisessä kattauksessa, räps, ja katseltiin auringonlaskua, räps. Keskiyöllä alkoi show yökerhossa, räps, jonka jälkeen naurettiin koko matka hyttiin, räps. Seuraavana aamuna nautittiin aamiainen väsyneenä, mutta onnellisena Helsingin Vanhassa Kauppahallissa. Räps!

Tänään kotiutui toipilas sisko ja minun reppuni. Vatsataudin runtelema teltta jäi Tanskaan. Sisko oli luovuttanut sen hyväntekeväisyyteen!

Myös teini ja kassikaupalla Tukholman muotia ovat löytäneet kotiin sekä tietysti myös minä ja Tukholman vesibussikiertoajelulle shoppailun hyörinästä paennut, punaiseksi päivettynyt naamani.

Esikoinen jatkaa vielä romanttista lomaansa, jota tekstiviestissä kuvasi leppoisaksi. Niin, ne adjektiivit muuttuvat. Poikaporukan Välimeren lomilta esikoinen raportoi aikoinaan kaikkea muuta kuin leppoisia tunnelmia. Muistaakseni niitä kuvaillessa hän käytti ilmaisua 'sikahauskaa'.

- No, millaista oli, kyseli siippa töistä tullessaan.
- Sikahauskaa, laukoivat kaikki hänen naisensa yhdestä suusta, minä mukaanlukien.
- Lähdettekö kaikki lauantaina mun kanssa lomanviettoon mökille?
- Minä lähden! Viittasin kuin innokkain ekaluokkalainen etupulpetista. Tytöt puistelivat päitään. Oli töitä ja kavereiden tupaantuliaisia ja sun muuta tärkeää.
- Me tullaan, isä, myöhemmin. Ehkä sunnuntaina.
- Perhelomat ovat out, sanoin ja tuijotin siippaa tekoapeana ja lupasin, että seuraavalla kerralla me otamme hänet mukaan Tukholmaan.
- Ette helvetissä ota. En mä sinne lähde!
- Meette kaksistaan sit jonnekin, sanoi teini suu täynnä tax free'stä ostettua salmiakkia.
-Niin, vietätte leppoisan loman yhdessä, säesti sisko.
-Ehkä teidän kannattais kysyä, lähtiskö esikoinen mukaan, kuittasi teini ja nauroi räkäisesti päälle.

Työmatkahikeä

2011-06-29T18:21:00.020+03:00

Hellettä pukkaa ja minun pitäisi lähteä vakuuttamaan asiakasta.

Pohdin pitkään vaatekaapin edessä strategiaa. Verhoudunko hameeseen vai housuihin? Kestääkö look'ini, jos jätän jakun kotiin? Voinko kantaa toimistoani normaaliin tapaan selässäni ilman, että uskottavuuteni leviää jo menomatkalla ensin selkään ja valuu sieltä selkärankaa pitkin alas.

Päädyn hameeseen ja vitivalkoiseen paitapuseroon, mikä kyllä on riski julkisilla kulkijalle. Käärin hihoja varvin pari. Heitän korun kaulalle. Peitän kalkkilaivan kapteenin puoliksi palaneet ja vähän syödyt sääret sukkahousuihin. Polvisukkiakin olisi, mutta työnnän ne takaisin sukkalaatikkoon 'sukat-on-sillä-makkaralla-magdaleena'-mielikuvien siivittämänä. Paljaita sääriä en edes harkitse.

Kääräisen hiukset tötterölle niskasta kuumottamasta ja ei kun menoksi!

Hetkinen, hetkinen!

Vielä pitää koukata vessan kautta. Ensin aurinkovoidetta naamaan ja sen päälle peitepuikosta, jolla peitetään viikonloppuna palanut nenä. Sivusilmällä huomaan peilistä, että toisessa polvitaipeessa loistaa mustelma muistona viikonlopun katontekotalkoista. Ei voi mitään, tällä mennään!

Niin hiljaa ei voi ihminen kävellä, etteikö lähijunassa hiki pukkaisi pintaan. Eikä junan tekoplyyssipenkki auta asiaa yhtään. Lasken sekunteja Helsinkiin. Otsatukka liimautuu päähän ja tunnen, kuinka ensimmäinen hikipisara kiirii selkärankaa pitkin alas.

Haloo, eikö kellään muulla ole kuuma?

Helsingissä tuulee. Kiitos, siitä, että olet merenrannalla, hoen puoliääneen. Nostan käsiäni niin, että varmasti kaikki kehoni kolot ovat tuulen saavutettavissa. Nojaudun vasten tuulta ja lähden kulkemaan kohti asiakasta.

Kohta hiki on kovettunut kuoreksi iholle kuin paraskin ryppyvoide ja otsatukkakin hulmuaa tuulessa.

Olen ajoissa paikalla. Onneksi! Jo vastaanottotiskillä illuusio viilentyneestä olosta katoaa ja taistelu jälkihikeä vastaan alkaa.

Etsin odotustiloista kohdan, jossa ilmastointi puhaltaa suoraan päälleni. Esitän puuhakasta, mutta oikeasti olen näkymättömässä, viilentävässä suihkussa. Sitten rymistelen vessaan kampaamaan naaman ja leyhyttelemään otsatukan takaisin lentoon.

Palaan odotustilan palmun alle odottelemaan ja kun parempaakaan tekemistä ei ole ryhdyn irrottamaan hikistä vyötärönauhaa ihostani.

- Siinähän sinä olet. Löysitkö hyvin autolle paikan? Asiakas porhaltaa eteeni kesäisenä ja raikkaana kuin täydellinen mangosorbetti.
- Terve! Minä en autopaikkoja tarvitse. Kuljen yleisillä.
- Eiks siellä ole hirveän kuuma?
Kohautan olkapäitä huolettomasti ja naurahdan boheemisti:
- Se on ihan miten sen ottaa!

Lomavieras, jätä eurosi tähän!

2011-06-27T15:22:00.015+03:00

Mökkipaikkakunnallani on alkanut kesä. Markkinahumua ja yleisölennätyksiä riittää.

Meidän kaupunkilaisten peltilehmät laiduntavat pientareilla ja parkkipaikoilla. Pankkiautomaattijono kiertää nurkan taakse. Torikahvila pursuaa väkeä. Paikallinen ei löydä toista paikallista. Jostain kuuluu musiikkia.

Kotileipomon turvoksiin tungetussa munkkipossuvitriinissä tulee pahnan pohjimmaisille nopeasti tilaa, kun kesäasukas poistuu ruskea pussi kopan pohjalla ja sokerit suupielessä.

Paikallisista valikoimista ei löydy Westfalenin ilmakuivattua kinkkua, mutta muikku on perattua ja vähintäänkin suomalaista. Torilla myyjä mättää pikkuruista Siikliä kappaan isomman Timon nenän edestä ja onkimatojakin ostetaan sadepäivän varalle. Ja kato! Täällä on vielä mäntysuopaa palana ja juuriharjoja! Ihanaa!

Istumme markkinahumusta sivummalla tyhjällä vierasvenelaiturilla. Liottelemme varpaita vedessä ja syömme ovelan torimyyjän sumuttamina väärää lajiketta olevia mansikoita. Niitä kirpeitä ja kovia.

- Mökillä Helsingissä olisi puolensa, huokaan. Ei lomakauden avajaisia, ei liikennettä eikä oikein ihmisiäkään, jos turisteja ei lasketa.

Helikopteri nousee takanamme viedäkseen uuden kuorman katsomaan kaunista mökkimaisemaa lintuperspektiivistä.

- Eiks viime vuonna jonkun vasikat vetäneet paniikissa sähköpaimenet kaulassa pakoon kopteria, kysyn siipalta, joka katsoo taivaalle.
- Mitäköhän toi maksaa?
- Liian vähän, mutisen.
- Mutta pitäjän kassa kolisee kivasti.
- Mulle sopisi oikein hyvin, jos rauhallisella kylän raitilla olisi vain laatikko, jossa lukisi 'Lomavieras - jätä eurosi tähän. Hyvää kesää!'

Mistä tuulet syntyvät?

2011-06-25T19:53:00.010+03:00

Mistä tuulet syntyvät?

Väsymyksestä? Hormoneista? Pettymyksistä? Valosta? Hiljaisuudesta? Rakkaudesta? Unien keskeyttämisestä? Ajatuksen katkaisemisesta? Epätarkasta härkälinnun kuvasta? Luottamuksen pettämisestä? Radion kanavanappulaan koskemisesta kesken Katri-Helenan konsertin?

Siitä erikoisesti!

Mikä ihme saa ihmisen tarttumaan kanavanvalintanappulaan juuri silloin, kun toinen kuuntelee tai jopa laulaa mukana? ”.... on muistot kuin kukkia varrella tien, kädessäin, yhä näin, niitä vien. Kauniinpaa löytää voi en milloinkaan, kauniinpaa en päällä maan...”

Siitä syntyy jonkunlainen puhuri.

Mutta sitten aurinko kurkistaa pölyisen hyttysverkon läpi. Leppälintu lentelee varvikossa. Sinitiainen ohjaa pesueensa maailman turuille ja kuikka tuo kaksi lastaan tyynelle selälle juhannusajelulle. Kyykäärmekin huokaa onnellisena jossain lämpimän kiven kolossa.

Silloin on sauna lämmin, siippa kiertänyt kanootillaan järven ja Katri-Helenan konsertti ohi.

Silloin on taas tyyntä ja kaunista.

Roskilde ei ole Savossa

2011-06-24T11:08:00.012+03:00

- No? Joo, äiti nukkuu. Mitä? Moottorintieltä käännytään Lohjalle. Missä te nyt ootte? Onks teillä navigaattoria? Käyttäkää sitä. Öitä.

- Mitä toi oli, kysyn.
- Sisko ajanut sata kilometriä ohi oikeasta risteyksestä.
- Ja sun ohje oli käyttää navigaattoria?
- Niin.
- Ei kait ne sulle soita keskellä yötä, jos navigaattori toimisi.
- No mitä mä olisin voinut tehdä.
- Antaa puhelimen mulle, urpo! Mä oon tahkonnut sitä reittiä vuosikymmenet!
- Hyvää tää siskolle tekee. Tajuaa, että takapenkillä iPodia kelatessa ei opi reittejä mihinkään. Ei edes mummolaan.

- Moi, äiti tässä. Missä te ootte?
- Jollain Shellillä.
- Millä Shellillä?
- No jollain. Niitähän tän tien varressa riittää.
- Lukeeko siellä jossain jotain?
- Ei.
- Onko teillä navigaattori päällä?
- Siitä on akku loppu. Mut me katottiin just kartasta. Lähdetään ajaan alaspäin ja sit takaspäin.
- Alaspäin ja sit takas. Siis minne?
- Joo, me tiedetään kyllä. Mennään tästä. Pysytään isoilla teillä.
- Odottaako mummi teitä jo?
- Ei, sanottiin, et tullaan myöhään.
- No hyvä. Älkää vaan sitä hermostuttako.
- Ei, ei.
- Ajakaa Saloon, vaikka rautatieasemalle ja ottakaa siitä oikean tien päästä kiinni.
- Joo kyl me tiedetään. Tos meni ABC. Hei, tästä oikealle.
- Oletteko te jo liikkeellä?
- Joo, lähdettiin takaspäin.
- Missä te oikein ootte?
- Tullaan just Saloon.
- Ootteko te ajaneet ohi Salostakin?
- No joo. Mut nyt me tiedetään, minne pitää ajaa. Tammisaareen!
- Hei, Tammisaaren viitat vie teidät kyllä ohi. Seuratkaa nyt vaikka aluksi Perniön viittoja.
- Joo, joo. Kyl me tiedetään. Laitetaan viesti sit, kun ollaan perillä. Mä rupeen nyt lukeamaan karttaa.

Paljon myöhemmin, keskellä yötä, puhelin piippaa: "Aikoja sitten perillä." Niin varmaan, ajattelen ja käännän kylkeä.

Aamulla, kun kurvaamme siipan kanssa kaupoille toisella puolella Suomea, laitan siskolle viestin:"Osaatko neuvoa, minne mun pitäis mennä? Mä oon tällaisella maantiellä, jossa on perusnopeusrajoitus 80 km/t:ssa, mutkan merkki edessä ja piennar täynnä päivänkakkaroita? Hei, sun ensi viikon matkasuunnitelmia ajatellen tiedoksi, että Roskilde ei ole Savossa."

Alkuasukkaan juhannus alkaa Alkosta

2011-06-22T15:52:00.011+03:00

Teini on menossa Juhannukseksi ensin yhden kaverin perheen mökille ja vaihtaa sitten lennossa toiselle mökille. Pari tuntia sitten tyttö hymyili aurinkoisesti Helsingin kattojen yllä ostamani mangosorbetti leuan alla ja kertoi, että hänen tehtävänään on viedä Juhannuksen nyyttikesteihin kaksi kiloa kanasuikaleita. Luvassa tuntuu olevan ihana, perinteinen juhannusjuhla, johon kutsutaan sukua, perhettä ja kavereita.

Aamulla pungin väkisin siskon pikkuiseen huoneeseen. Piti hyvästellä, sillä seuraavan kerran tapaamme muutaman EU festarin päästä heinäkuussa. Sitä ennen sisko viettää Juhannusta kavereittensa ja mummin kanssa. Kahdeksankymppinen äitini sallii nuorison kokoontua juhannuksenviettoon kesäpaikkaansa nyyttärimeiningillä niin ikään ja sillä ehdolla, että mummelille tarjoillaan lasi punaviiniä ja hän saa istua pöydän päässä kyselemässä nuorten kuulumisia.

Monta kesää on mennyt esikoisen poikaporukoiden kanssa, mutta nyt on siskon vuoro. Eräänä juhannuksena esikoisen kaveriporukka pelasti koko Juhannuksen, sillä vain poikaporukan saapuminen mäelle mahdollisti lipputangon noston ja lipun nostoon liittyvät vuosikymmenten takaiset rituaalit ajallaan.

Aamulla katse osui Seurasaaren Juhannusta mainostavan bussin perään. Päässä kävi ajatus, että mitä jos jäisimme siipan kanssa ilmoja pitelemään kotiin. Vietettäisiin kaupunkijuhannus. Mentäisiin vaikka alkuasukkaiden kiintiössä luomaan tunnelmaa turisteille Seurasaareen. Mainoksen tytöllä näytti minusta olevan kansallispuku päällä, niin kuin perinteisissä karkeloissa pitääkin.

Mietin, minkä ihmeen takia meidän on pungettava sateeseen huitomaan hyttysiä tai tuijottamaan, miten suuren tulen naapurusto on tänä vuonna nurkistaan löytyneistä tavaroista saanut aikaan. Miksi minä haluaisin kellua kokkorannan edustalla ja väistellä vanhoista muovipäniköistä tarjottavia, mitä ihmeellisimpiä nesteitä? Jäänkö paljosta paitsi, jos en pääse yhtymään jonkun soutuveneestä kuuluvan haitarin soittoon epävireisellä laululla? Ja miksi minä haluaisin valvoa selvinpäin juhannusyönä ja odottaa, että pimein hetki ohitetaan, jotta voisin kipparoida kuorman umpiväsyneenä ja palellen, joskus myös läpimärkänä, kotiin?

Miksi emme voisi tehdä tänä vuonna toisin?

Kollega kertoi lounastauolla, että hän oli jo juhannusrutiineistaan hoitanut Alko-rastin ja grillattavat. Minä en vielä niitäkään. En viitsinyt sanoa, etten omista grilliä.

- Minun Juhannukseni alkaa Alkosta, aloitin. Työkaverit nyökyttivät ymmärtävästi.

Kerroin, miten poikkean aattona toriostoksilta paikalliseen Alkoon, jonka edustalla on sulassa sovussa parkissa sekä paikallisten skootterit, rollaattorit ja polkypyörät että mökkiläisten maasturit. Siellä, laatuviinin valittuani, hivuttaudun Suomi-viinalavan kuhinaan. Katselen rauhassa ja imen itseeni tunnelmaa. Jos hyvin käy, saatan vaihtaa pari sanaa jonkun puolitutun kanssa. Geeniperimäni hyrrää ja minä hymyilen. Ostan viinin lisäksi pullon yhden tähden jallua.

Yhtäkkiä muistan, miksi minä lähden Juhannukseksi maalle.

Haluan kokea taas sen, kun kellumme veneistä tehdyssä lautassa kokkorannassa puolilta öin viimeisen niemen, notkon ja saarelman takana. Talven tappama laituri, hylätty sohvan runko ja jonkun keittiön kaapit roihuavat iloisesti kokossa. Lekkerijuomien lisäksi jallulla vahvistettu kahvi kiertää vanhassa Airam-termarissa. Ja myöhemmin kiiltomadot loistavat polun varrella ja aamu-usva kuohuu järven pinnalla, kun puksuttelemme Juhannuspäivän aamun sarastaessa ypöyksin, vaarin vanhan pompan sisältä lämpöä hakien, kotiin.

Kotona siippa sahaa palasiksi vanhaa pöytää ja aidanpätkää.
- Mitä sinä noilla?
- Ajattelin viedä kokkoon. Huomennahan on kokonrakennustalkoot.
-Ai niin, olin kokonaan unohtanut. Juhannushan alkaa jo kokonrakennustalkoista.

Tärkeän päivän tavallinen aamu

2011-06-14T10:00:00.012+03:00

Siskosta puuro, jossa on seassa marjakeittoa, on parasta. Sitä hän tänään lappoi lautaselta suuhunsa minun ilmestyessä ruokapöydän ääreen. Myös teini pörräsi pöydän ympärillä epäterveellisemmän aamiaisen kimpussa.

Minut huomatessaan tyttäret katsoivat hetken minua, sitten toisiaan ja räjähtivat nauramaan. Muistutin kuulemma aamutukassani jotain rokkistaraa.

- Treenasitko aamulla, kysyin siskolta.
- En, ku teini kutsui mut aamiaiselle.

Käännyin teinin puoleen:
- Mihin sä olet menossa tähän aikaan? Eikö sulla pitänyt olla vapaapäivä?
- No joo, mut ei mul ookkaan.
- Miten niin ei oo.
- Se vaan luuli, et sillä on vapaapäivä.

- Lainasitsä siskolles sitä kelloa?
- Joo, se on kyllä tosi mauton.
- Mut toimii?
- Joo.
- Voi olla, et nyt mä en pääse sisään, kun mul on mauton kello, pohti sisko suu sinisenä mustikkakeitosta.
- Voi olla, et uskottavuus ainakin menee, kuittasi teini.
- No, en mä sinne tyylipisteillä pääsiskään, se mulle selvis jo valmennuskursseilla.
- Hyvä, että sulla on realistinen kuva itsestäsi, sanoi teini ja hörppäsi rannerenkaat kilisten mustaa kahvia kupista.

Kiintiömies, siippa, saapui aamupalaveriimme suihkunraikkaana firman henkilökortti kaulalla. Hän kaivoi paitansa kätköistä onnen amulenttinsa ja pujotti sen siskon kaulaan:
- Strength and Courage! Saat lainata tätä, tänään.

Siskoa nauratti, mutta kaikki apu oli tarpeen. Tänään oli nimittäin koko tulevaisuus taas katkolla.

Sitten siippa kääntyi teinin puoleen:
- Tuutko mun kyydillä tänään?
- Joo.
- No, mennään sitte kello on jo 31.
- Mun bussi menee vasta 48.
- Mut mulla on kiire töihin.
- No mee sit.

Siippa istahti odottamaan kuin tanskalais-ruotsalainen pihakoira.

- Sulla on aika ryppyinen paita päällä, sanoin.
- Mä oon niin kova jätkä, että voin mennä töihin ryppyisessä paidassa.
- Ja hyvä, että sulla on toi henkilökortti, jos vaikka meiltä ois sun henkilöllisyys unohtunut.
- Mä istun aina naisten kanssa aamiaisella varmuuden vuoksi henkilökortti kaulassa. Mulla ei oo mitään salattavaa.
- Just niin, huokaisi teini.
- Vois se tietysti johtua siitäkin, et oot niin harmaa.
- Miten niin harmaa?
- No, sellainen joka on asunut talossa vuosikaudet, mutta jota kukaan ei tunne.
- Ai, et mä olisin sellainen?

- Olethan sinä isovanhemmille ilmoittanut, kysyn siskolta.
- Mistä?
- No, pääsykokeiden ajankohdasta.
- Miks?
- Että ne voi polttaa kynttilää koko päivän ja olla hengessä mukana.
- En, mutta sun sukulaiset pommittivat koko illan onnentoivotustekstiviestein.
- Laita kännykkä kiinni. Ei niitä tarvii lukea, vaikka hyvää ne vain tarkoittavat.

Lopulta siippa ja teini lähtivät. Sisko sai vielä isältään onnenpotkun persuksille.

Minä katselin onnentoivotusriittejä käsi poskella:
- Jos minä tekisin kaiken tuon, sä olisit jo matkalla raivoa puhkuen omaan huoneeseesi.
- No, ku sä tuut toivottaan onnea suoraan, tai jotain. Ei sitä saa toivottaa suoraan. Se tuo huonoo onnee.
- Kato, täytyy tietää, mitä tekee. Aistia tunnetiloja! Nyt puhui siippa. Hän katsoi naisiaan kuin paraskin haareminomistaja. Sitten ovi kolahti ja puolet perheestä oli poissa.

Minä siirryin puuhiini. Sisko alkoi keräilemään tavaroitaan. Tunnin kuluttua törmäsimme taas ruokapöydän ympärillä.
- Onhan sulla henkkarit mukana.
- On.
- Muista mennä surutta taksilla, jos julkinen alkaa mättämään.
- Joo.
- Onks sulla nyt se mauton kello?
- On, on.
- Meetkö metsän läpi?
- Meen.
- Vedäpä siellä itseesi annos ihanaa kielon tuoksua.
- Kielon tuoksua. Okei.
- Milloin ne loppuu.
- Kahelta.
- Soita sit.
- Joo.
- Keep cool!
- Moido. Keep cool!

Sitten ovi kolahti. Siskon tärkeä päivä oli lähtenyt liikkeelle.

Uhanalainen maha

2011-06-13T13:48:00.018+03:00

Kolme vuotta sitten luulin, että elämänmuutos yrittäjäksi ja työsuhdeautoilusta julkiksillakulkijaksi pitäisi minut hyötyliikunnassa kiinni ja oloni sen mukaisena. Toisin kävi. Elämänmuutokseni muutti arkirytmini. Sauvakävelylenkit unohtuivat. Lihoin ja veltostuin, vaikka nukuin yöni paremmin kuin pitkään aikaan.

Viime viikonloppuna talkooporukasta joku oli verhoutunut kulahtaneeseen Karvinen-t-paitaan. Siinä tämä Mr Kissa piteli punaisia sukkahousujaan kaksinkäsin ylhäällä samalla kun sekä takapuoli että maha pursuivat yli. Tunnistin kroppani. Olen laihduttanut elämäni aikana kolme kertaa vakavasti, aina yli 20 kiloa. Nyt olen taas tilanteessa, jossa maha on kuin hyvin noussut, kulhon yli valuva pullataikina.

Olen sitä mieltä, että yhteiskunnan terveysintoilu on mennyt jo ajat sitten överiksi. Elämän pituuden arvostaminen ei ole enää pitkään aikaan ollut missään suhteessa elämän laadun arvostamiseen.

Mielipiteistäni huolimatta mahani vaivaa minua. Minä vaan yksinkertaisesti inhoan sitä, kun maha pursuaa vaatteista tai peittää auton turvavyön.

Kaipaan aikoja, jolloin vekkihame solahti mukavasti päälle ja pyöri kevyesti lanteilla. Olen siis turhamainen ja siksi mahani on taas kerran uhanalainen!

Nyt teen toisin. En laihduta, vaan liikun enemmän ja tiedostan mitä syön. Sen pitäisi riittää. Sen verran minäkin tajuan, että jojo-juttujen on loputtava.

Jotta suunnitelmani onnistuu, liikkumisestani on tehtävä helpompaa kuin leikistä lapselle. Minä kuulun nimittäin niihin, jotka inhoavat liikkumaan lähtemistä. Sitä, että pitää ajaa 20 kilometriä hiihtääkseen 10 km.

Inhoan myös seurapiiriliikkumista.

Minulla on pään sisäinen elämä, jota vapaa-ajallani vaalin eniten. Parhaiten se onnistuu tekemättä mitään. Toiseksi parhaiten onnistun liikkumalla yksin mahdollisimman virikkeettömässä ympäristössä. Kuntosalien jytkejumpat ja lattaTV:t eivät ole minua varten.

Koska minulla ei ole varaa yksityiseen 25 metrin uimarataan, jossa saisin pää veden kannattelemana kroolata yksin ajatusteni kanssa ulapalle joka päivä, hommasin Crosstrainerin.

Viikko sitten kaksi nuorta ja salskeaa poikaa toivat sen hevosenkuljetukseen soveltuvalla vaunulla ja kantoivat toimistotuolini viereen. Minä kutsun sitä hirveksi, joka syö läskiä.

Aamuinen meno huushollissamme on muuttunut. Siipan tehdessä lähtöä töihin, minä nousen vanhassa t-paidassa ja pikkuhousuissa sekä upouusissa musta-oranssisissa ja vaimennetuissa juoksutossuissa hirven selkään. Totuus ei unohdu, sillä joudun muuttamaan teinin asetukset omikseni. Iän ja painon kohdalla saan rullata ranteet väärällään. Pituudessamme on eroa vain yksi yksikkö.

Yleensä siippa poistuu ensimmäisten minuuttien aikana päätään pudistellen ja vähin äänin kustannuspaikalleen. Minä sen sijaan annan mennä vähintään 30 minuuttia ennenkuin laskeudun alas punaisena Pikku-Myy pyyhkeeseeni hikeä kuivaten.

Peseydyn, pukeudun ja syön aamiaisen. Sitten asetun hirven katse niskassani toimistotuoliin ansaitsemaan toimeentuloani.

Pienet ovat yksinyrittäjän piirit, mutta systeemi tuntuu jo muutaman päivän jälkeen tosi hyvältä. Posket kuumottavat pitkälle iltapäivään. Veri virtaa ja selkäkin pysyy suorempana. Turhamaisuuteni takia tuli työkykyisyysasiatkin hoidettua vihdoin kuntoon.

Epäilijöille, ja niille, jotka kertovat tarinoitaan toimettomista crosstrainereistään, olen vakuuttanut, että minä ja hirvi olemme yhtä vielä pitkäaikashoidossakin, jos sinne asti on pakko elää.

Tänään hirven ruokinnan jälkeen ostelin printterin tulostuspulverit verkkokaupasta ja lähdin sitten rientämään sateenvarjon alla kohti junaa ja asiakasta. Voi, että jalka nousi metsäpolulla ja voi että kielot tuoksuivat! Laskin päässäni, että syksyllä vekkihameen vetoketjun pitäisi jo ainakin mennä kiinni.

Kesävitsauksia

2011-06-11T16:30:00.005+03:00

Itikat perkeleet ovat innostuneet kesästä. Hitto, että ottaa pannuun, kun kauniin kesäillan pilaa ahne hyttysparvi. Pää täynnä paukamia on pakko hakea nopeasti suojaa sisätiloista.

Itikat olivat kesävitsauslistallani numero ykkösenä vielä eiliseen asti.

Eilen istahdin muutaman tunnin ajomatkan jälkeen ilmastointilaitteen viilentämänä ja viluisena nauttimaan auringon viimeisistä säteistä mökkilaiturille. Ilta oli tyyni ja kuuma. Kaukana järven selällä oli perjantaiset kokoontumisajot, joku soitti Nightwishiä kovaa ja korkealta. Jokainen ohikulkeva vene näytti pysähtyvän siellä.

Myöhemmin suman keskeltä paljastui kelluva laituri kaikkine mukavuuksineen. Olin hetken epäillyt, että itse bändi on saatu paikalle vetämään livekeikkaa. Mutta ei, joku kesähuumainen siellä pörräsi laiturillaan ja laulatti Nighwishiä kilpaa kuikan kanssa.

Itikat tippuivat kesävitsauslistallani kakkospaikalle.

Yöuimari on myös aika viheliäinen otus. Niin kauan, kun äänet ovat normaaleja kahden rakastavaisen kiljahduksia, jaksan kääntää kylkeä sängyssä ja ymmärtää, mutta kokonainen päihtynyt pesäpallojoukkue kirii kyllä kesävitsauslistan kärkeen. Puhumattakaan siitä juhlijasta, joka järjesti karaokejuhlat mökkirannassaan. Silloin minä 'kuuntelin Tomppaa' saunan lauteilla asti. Tämä kaveri oli sen kesän ehdoton ykkösvitsaus. Silloin oli lähellä, että siippa olisi nähty saunanraikkaana ja ilkosillaan paikallisessa kiinteistönvälitystoimistossa laittamassa mökkiään myyntiin.

Tänään listalle nousi uusi tuttavuus. Itätuulen lempeässä vireessä selällä surffasi pataljoona tyhjiä tölkkejä. Mitä hiton palliaivojen petankkia tämä on, mietin laiturilla istuskellessa.

Tölkit pistivät miettimään kesävitsauslistalle pääsykriteereitä. Yleensä luonnonrauhan rikkominen sinne kuulumattoman äänen avulla on ollut varma nakki ohittaa hyttyset. Nyt pureskelin kynsiäni ja mietin, miten pisteyttää hiljaiset alumiinitölkit laineilla?

Tunsin suurta riittämättömyyttä.

Rakentelin kaikenmaailman skenaarioita siitä, miten niiden on täytynyt joutua vahingossa veteen. Uskottelin, että tuulen on täytynyt pyyhkäistä jonkun kierrätyskoppa järveen tai jonkun veneen on täytynyt kaatua. Eihän kukaan tänä 'Pelastakaa Itämeri'-aikana enää voi heittää roskia vesistöön. Eihän?

Lopulta nostin kaljatölkkien uittamisen ykköseksi kesävitsausten kyseenalaisessa innovaatioluokassa.

Eilen illalla huomasin, Sannin ja Marleenan lauttakahvilan irvikuvaa ihmetellessä, miten rentoututtavaa oli, kun järvenselällä melskaavien ihmisten äänet peitti hetkittäin perämoottorin tuttu ääni. Ylensin perämoottorin luontoäänien sarjaan heti peipon, kuikan ja käen jälkeen.

Hammasharjageenin uhri

2011-06-04T08:10:00.009+03:00

Käsi haroi unenpöpperössä hyllyllä hammastahnan ja aurinkovoiteen väliä. Mitä! Missä pirussa on mun hammasharja?

Eihän tässä muuten mitään, mutta kun satun asumaan ihmisen kanssa, joka on äärimmäisen tarkka siitä, että jokainen käyttää oma peltimukiaan ja pyyhettään, hammasharjasta nyt puhumattakaan! Minä olen tottunut siihen, että minut löylytetään väärään pyyhkeeseen pyykimisestä tai sinisen peltikupin käytöstä. Siksi en voinut ymmärtää, mihin hammasharjani oli kadonnut.

Katsoin katonrajaan. Siellä on nimittäin siipan ja lasten karmeat hammasharjakätköt. Jokaisella on omansa. Olen usein miettinyt, mikä geeni saa ihmisen työntämään muovisen Jordanin vanhan saunan pukuhuoneessa hirrenrakoon. Minulta sellainen geeni puuttuu. Mutta selvästi se on vahva geeni, ei mikään resessiivinen tohvelisankari. Jokaiselta lapseltammekin se löytyy vahvana ja elinvoimaisena.

Jo kauan sitten ymmärsin, että tätä geeniä vastaan on turha taistella. Pitäkööt kotkotuksensa, kunhan eivät sotke minua mukaan.

Mutta nyt! Raja oli ylitetty. Hammasharjani oli kadonnut.

Lähdin pinkomaan takaisin mökkiin, missä siippa valmisteli aamiaista:
- Missä on minun hammasharjani?
- Se on siellä hirrenvälissä.
- Miksi ihmeessä?
- No, ku mä otin sen vahingossa ja laitoin hammastahnaa, mutten pessyt. En pessyt!
- Siellä oli yksi märkä harja. Onko se mun?
- Se on mun harja. Älä sitä ota! Mä laitoin sun kuivana takas.
- Minne?

Siippa jätti kahvinkeiton sikseen ja lähti kanssani saunalle. Hän marssi saunan pukuhuoneeseen kuin varastorobotti ja nappasi yhden hirren välistä irvistävän hammasharjan:
- Tää on sun.
- Jaa, mun harja ei kuulu hirren väliin. Toi on niin sikamaisen hirveä tapa.
- Miten niin. Täähän on niin hyvä systeemi. Kaikki tietää, missä oma harja on.
- Paitsi sinä.
- No, tänä aamuna... mä en tiedä mikä muhun meni.
- Luulis, että jos keksii tollaisia tapoja rumentaa kauniita vanhoja rakennuksia, niin muistaisi. Kato nyt noita!
- Se on esikoisen, toi on siskon.
- No kenen toi on tai toi. Koko perhanan pukuhuone täynnä hammasharjoja katonrajassa.
- Sit ku ne tulevat tänne, niin tietävät, missä oma harja on.
- Ei ne tuu ja vielä vähemmän muistavat. Ostattava mulla aina uuden, kuten katonrajasta voi hyvin laskea.

Heristelin omaa harjaani siipan kasvojen edessä. Hän yritti ohi. Kahvi kiehui hellalle, kuulemma. Taklasin hänet pukuhuoneen nurkkaan ja yritin pussata. Siippa väisteli, enhän ollut vielä pessyt hampaitani. Päästin irti geenipankistani, joka lähti kuin ohjus kohti mökkiä. Huusin hänen peräänsä:
- Katokin, että pidät jatkossa näpit irti mun hammasharjasta.
- Et sitten räi tahnoja järveen!
- Mä räin ihan minne haluan. Pidä sä vaan huolta, että keität kahvista riittävän vahvaa!

Lukuvuoden päätösjuhlat vaikka väkisin

2011-06-02T15:26:00.015+03:00

Monessa pöntössä käy kova suihke. Kaiken pitää olla valmista lauantaiksi. Pöntön nurkkia on oiottu ja kuurattu Pääsiäisestä, viimeistään Vapusta, asti. Eikä siinä vielä kaikki. Varmuuden vuoksi on kutsuttu siivooja tekemään viimeinen silaus.

Piha on suittu upeampaan kuntoon kuin naapurin puudeli. Ja vaikka koko talvi on testattu keittotaitoja kilpaa TV:n kokkiohjelmien kanssa, moni on päättänyt ulkoistaa lauantain ammattilaisille. Ne tulevat ruuankuljetuslaatikkoineen, laseineen ja astioineen. Pistävät mössöt pöytää, pitävät pöydän koreana ja häipyvät likaiset astiat mukanaan.

Meillä on juhlinnasta tänä vuonna välivuosi. Virallisia, pienempiä tai isompia, lukuvuoden päättöjuhlia ei ole. Olemme siipan kanssa vetäytyneet mökille pussillinen nakkeja, basilikapuska, kilo tomaatteja, limppu ja kaksi saunaolutta kopan pohjalla. Mutta ei hätää. Me palaamme. Sillä nuoriso on ottanut tarjouksemme epävirallisista kevätjuhlista vastaan.

Parin viikon sisällä pidämme köyhien opiskelijoiden lukuvuodenpäätösjuhlat, johon siskon kaikki opiskelija-, tai opiskelijoiksi aikovat, kaverit on kutsuttu. Heti perään juhlimme maalaisserkun ensimmäistä vakavaa kesäduunipaikkaa ja pääkaupungin valloitusta.

Aiomme kaivaa kaikki ulkovarastoon maalien ja käytettyjen näppylähanskojen joukkoon varastoidut massojen ruokintaan tarkoitetut Ikea-astiat esiin. Ostamme kaupan tyhjäksi kaikesta hyvästä. Kokkaamme perinteitä kunnoittaen. Siipan kanssa hoidamme pakkopullat. Tyttäret tekevät estetiikan ja luovuuden ehdoilla. Esikoinen osallistuu fiilispohjalta ja latautuu kuohuviinipullojen avaajan vaativaan rooliin. Levitämme mummon kutoman pöytäliinan. Tyhjennämme boolimaljat keskeneräisistä kutimista ja kuivuneista greipeistä, ja täytämme ne kesäisellä juomalla.

Lopulta avaamme ovemme ja annamme vieraiden virrata sisään. Nostamme yhdessä maljan opintopisteille, pääsykokeille, kesätyöpaikoille, vuokrakämpille sekä tietysti kesälle ja lukuvuoden päättymiselle.

Kissaostoksilla

2011-06-01T09:57:00.000+03:00

Ostin kissan, 183 senttiä pitkän ja 175 senttiä korkean. Aika ison. Ensin ajattelin, että se saa oleskella vain yläkerrassa, olohuoneessa. Nyt sille rakennetaan pesää alakertaan siihen ylimääräiseen huoneeseen, jossa katto on alhaalla ja ikkunat korkealla. Sinne se mahtuu juuri ja juuri.

Siippa on hiukan huolissaan. Hänen pikkuruinen harrastuspöytänurkkauksena on nimittäin samassa tilassa. Riski on, että kissan kesyttäjät alkavat häiritä siipan kuvankäsittelyä ja muita miehisiä digi-puuhia. Mutta toisaalta hänkin on kissasta innoissaan.

Pari päivää sitten, kun siippa tuli töistä kotiin, kysyin, lähtisikö hän kanssani kaupoille kissan ostoon. Siippa kohautti olkapäitään. Väitti, että kissat ovat kalliita eikä niitä hetken mielijohteesta osteta.

Kuinkas ollakaan, samalla kun taivuttelin siippaa, esikoinen punki sisätiloihin. Oli kuullut, että meillä on sammiollinen spagettikastiketta jääkaapissa. No, lähdetkö sinä kissaostoksille kanssani, kysyin. Esikoinen innostui. Kissat ovat siistejä.

Hetken päästä kävelin kahden kantajan kanssa kauppakeskuksen bulevardilla kyselemässä, onko teillä kissoja. Myyjät pudistelivat päätään. Kissasesonki oli ohi, nyt myytiin kiitureita. Varastosta kuitenkin löytyi yksi eloton tapaus, josta ei ollut esiteltäväksi. Lisäksi hyllyillä odotteli syksyn sesonkia viisi myyntikuntoista, joiden hinta oli juuri pudonnut 100 euroa.

Ostin kissan säkissä. Tiesin, mitä halusin ja prosessi oli päällä. Eihän sieltä tyhjin käsin voinut lähteä. Siippakin säesti vieressä, että mitä sinä muka siitä kokeilemisesta saisit. Kerro sinä, ajattelin. Sinähän se olet, joka aloittaa seuraavan autohankinnan koeajot heti, kun edellinen on hankittu.

Pihi siippani kannusti minua kerrankin ostamaan! Tiesin, että hän ei voi vastutaa kissaa. Kunhan meuhkaa hetken periaatteesta. Silloin sata vuotta sitten, kun muutimme yhteen, hänhän oli se, jonka lemmikit jäivät rappukäytävän puolelle. Yksiössä yksinkertaisesti ei ollut niille tilaa. Loin siippaan iloisen ohimenevän hymyn muistojen kunniaksi. Ja sain vastauksen samoilta aalloilta.

Ostopäätös oli siis tehty ja odottelin, että saan kissan syliini tai paremminkin, että manchot saattajani kantavat sen autoon. Pikkuhiljaa papereita tehdessä minulle kuitenkin valkeni, että saan mukaani ainoastaan kuitin. En ollut nimittäin ostanut mitään pikkupantteria, vaan kunnon häkkieläimen, jota ei liikuteltaisi henkilöautolla mihinkään. Taittelin siis kuitin lompsaani ja lähdin kantajieni kanssa kotiin odottamaan uuden lemmikkini saapumista.

Kotona alkoi paikan haku mittanauhan kanssa. Teini nousi kapinaan, kun mittailin tilaa olohuoneen nurkasta. Otus pitää liikaa ääntä ja häiritsee teinin Sinkkuelämäiltoja TV:n edessä.

Sisko innostui heti, vaikkei ei ollut uskoa todeksi, että äiti meni ostamaan kissan:
-Ihan tosta vaan, niin kuin kilon perunoita!

Teinin syntymäpäivät

2011-05-17T08:33:00.013+03:00

Aamuherätys oli rankka. Ilta oli venähtänyt jääkiekon kultamitalijahdissa. Tarjottimella oli neljä lasia takuuvarmaa nukkumatin unihiekan poistajaa. Makeuttamatonta tyrnimarjamehua. Kotitekoisen 3D-kortin käpylehmät eivät millään tahtoneet pysyä paikoillaan.

Sisko kulki kuin unessa. Hetken mietimme, pitäisikö päivän kunniaksi laulaa onnittelulauluna Den glider in, mutta päädyimme lopulta hempeämpään ja kesäisempään.

- Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa kuin kukka kaunis, suloinen vihreellä nurmella....

Siippa oli vauhdissa ja eteni kohti teinin huoneen ovea. Käpylehmät kiirivät tinapaperilla vuoratun antiikkikynttiläkotelon pohjalla. Sisko osoitteli korttia hiljaa laulun lomasta ja kyseli katseellaan, että mikä hitto toi on.

Teini nukkui nalle kainalossa kuin Prinsessa Ruusunen taustallaan ihanasti pihaa piiskaava kevätsade.

- Mitä helvettiä tää on?
- Tyrnimehua! Tosi terveellistä. Anna mennä vaan. Pohjanmaan kautta.
- Tää kortti on niin mauton!
- Niin mustakin, säesti sisko, olisitte viel tehneet 3D-lasit.
- No, isän piti tehdä vanhasta henkarista, mutta se sit jäi, ku tuli kultaa.
Sisko porautui teinin sängyn jalkopäähän ja peiton alle. Siippa ja minä teimme lähtöä töihin:
- Me mennään tänään sinne konserttiin illalla, vietä sinä hauska päivä kavereiden kanssa.

Iltakuudelta poikkesimme siipan kanssa konserttimatkaltamme fiilistelemään Kauppatorin menoa. Monta tekstiviestiohjeistusta lähettäneenä tiesimme, että teinikin oli jossain lähistöllä ja päätimme pirauttaa. Ei vastausta.

Hetken päästä teini soitti:
- Lopeta toi jatkuva soittelu!
- No, mä vaan ajattelin kysyä, missä päin olet. Ollaan isän kanssa Espan puistossa pistäytymässä.
- No täällä ollaan, kypärä päässä ja turvavälit huomioitu! Turha huolehtia.

Konsertin jälkeen sisko kaivoi kännykkänsä käsilaukusta:
- 11 puhelua tullut. Teiniltä!
- No soita sille, ehkä se haluaa kyytiä.
- Viimeisimmän tekstarin mukaan se on jo täällä pääovilla odottamassa.

Ja siellähän päivänsankari oli. Iloisena ja väsyneenä.
- Miks te ette vastaa puhelimeen?
- Kuinka usein olet nähnyt, että ihmiset puhuvat konserteissa puhelimeen?
- No, mä vaan halusin tietää teidän aikataulun.
- Tässä ollaan. Oliko sulla kivaa?
- Ihan tautisen kivaa. Aivan mieletön tunnelma.
- Muistorikas syntymäpäiväjuhla sulla, vai mitä?

Kävelimme autolle. Joka puolella kulki erilaisia porukoita. Laulu raikui. Yksi nuori mies aloitti pavarottimaisesti, juuri kun siippa yritti jalkakäytävällä ohi:
- Den glider in, den glider in, den glider in i mål igen....
Siippa väisti taklauksen. Hän otti nuorukaisen kädestä hellästi kiinni, ettei saanut sitä kasvoihinsa. Laulu jatkui. Siinä vaiheessa, kun me muut ehdimme ohituskaistalle, biisissä oli jo kaikki tunteen sävyt:
- ... vi ska ta guld igen. Oo, o, o, oo, o, o..... hei, miten se sitten jatkuu? Hei tietääksä kukaan?
- o, o, o, o, lauloimme tyttökuorosta ohituskaistalla.

Nuorukainen huusi peräämme, että se on niin vaikeaa toi ruotsi ja aloitti sitten laulun alusta.

Kaappasin teinin kainaloon.
- Tais olla sulla aika ikimuistoiset synttärit?
- Tällaiset pikkukemut, komppasi sisko.
- Jäi tätibileet pitämättä tänä vuonna, huusi siippa etuviistosta.
- Taloudelliset tappiot ovat valtavat, pohti teini suu hymyssä, mutta elämässä on tehtävä valintoja, vai mitä?
Sisko tönäisi teiniä kaverillisesti:
- Hei, oothan sä kaksi käpylehmää rikkaampi!

Teinin piinaviikko

2011-05-15T07:43:00.015+03:00

Alkuviikosta näytti siltä, että Länsi-Suomessa paistaa viikonloppuna, kun taas idempänä sataa.
- Mitä jos mentäis sun äitiä kattoon ens viikonloppuna, sen sijaan että mentäis mökille, kysyi siippa.
- Mikä ettei.
- Ajettais lauantaina edestakaisin.
- Joo, mulle sopii.

Teini lakkasi kynsiään, mutta heräsi nyt mukaan keskusteluun.
- Mitä! Tämä muuttaa kaikki mun suunnitelmat. Kiitti vaan!
- Mitkä suunnitelmat. Eiks sulla ole tarkoitus pitää perinteiset synttärikemut lauantai-iltapäivällä?
- Niin, mut mä olisi halunnut rauhassa valmistella perjantaina! Ja lauantai-iltana olisin kattonut Euroviisut.
- Sen kun valmistelet. Ei kait me sitä häiritä.
- Ette vai?
- Minä saan olla kotonani, jos haluan. Siippa yritti auktoriteetilla.
- Mistä me voidaan tietää sun suunnitelmista, jos sä et kerro?
- Kyllä sä sen tiedät, että Euroviisujen katsomisesta ei tuu mitään, jos isä on kotona. Se kitisee koko illan eikä saa nukutuksi ennenkuin TV hiljenee.
Teinin katse ei antanut minulle muuta vaihtoehtoa kuin nyökytellä ymmärtävästi.

Sitten asia jäi. Viikkoa elettiin eteenpäin. Taloyhtiön talkoissa urakoinut siippa vilustui ja teini täytti jääkaapin leivontatarvikkeilla. Torstaina tutkittuani viikonlopun sääennustetta sanoin siipalle:

- Kuule ei me voida lähteä äitiä kattoon, jos sä oot noin kipee.
Siippa päästeli auringonhattu-uutteisia äännähdyksiä. Hän nautti huomiosta ja huolenpidosta. Minä keräsin lehtiä kasaan hänen sänkynsä vierestä ja jatkoin:
- Ja sitä paitsi säätiedotus on muuttunut. Itä-Suomessa on viikonloppuna paremmat ilmat. Täällä sataa.
- Mä oon aina sanonut, että se lapsi on noita, kähisi siippa.

Samalla esikoinen pyörähti huoltokäynnillä kotona:
- Saako täältä jääkaapista syödä mitään?
- Ei saa, ne on teinin. Paitsi niitä grillattuja ahvenia. Niitä voit syödä.
- Joo, äiti vähän grillasi ahvenia. Tuli nokikanaa. Siippa parantui silmissä.
- Ole hiljaa, sä olet kipeä, pamautin siippaa hellästi palleaan peiton läpi.

Esikoinen pyörähti makuuhuoneen oviaukossa.
- No, mitäs teille?
- Eipä tässä kummempia. Isäs huhki taloyhtiön talkoissa ittensä kipeeksi.
- Niin varmaan. Taasko te piditte yhtiökokousta autotallissa mäyräkoiran ja soppatykin kanssa?
- Jotain sinnepäin.
- Mä oon ihan oikeasti kipee, vaikeroi siippa.
- Pakkohan sen on joka keväinen Puuha-Pete kilpailu voittaa, vaikka allergia tukkisi kaikki suodattimet pariksi päiväksi.
- Hei, mä oon ihan oikeasti kipee.
- Onks teinillä bileet? Tarvitsetteko lapsenvahtia?
- Ei ole bileitä.
- Ja sisko on maisemissa, ehkä mekin.

Teini oli luovuttanut perjantain osalta. Vanhempien viikonlopun suunnitelmia ei otettu esille. Sen sijaan tyttö kuurasi kotia kuin palkattu siivooja. Siippa istui vilttiinsä kääriytyneenä olohuoneessa.

- Kuka toi on? Siippa osoitti sormella rätin kanssa heiluvaa teiniä ja katsoi minua.
- Se on yks talonvaltaaja.
- Aika huolellinen sellainen.
- Kenen geenit? Teini murahti päätään nostamatta.
- Varo nyt herranjestas niitä kippoja! Siippa piteli päätään.

Lauantaiaamuna siippa hiipi teinin siistiin huoneeseen. Taputti varovasti peiton päälle:
- Hei tyttö, me mennään nyt.
- Itä- vai Länsi-Suomeen, kuului peiton alta.
- Itään. Tullaan sunnuntaina hyvissä ajoin.

Teini oli kuulemma kääntänyt kylkeä ja alkanut kehrätä.

Äitienpäivälahjaksi kuikan jalanjäljet ja valkovuokkoja

2011-05-08T12:09:00.006+03:00

Äitenpäiväaamuna kello 04:58 livahdan pissalle. Paljas sääri tuntee aamun viileyden. On aivan tyyntä ja hiljaista. Ensimmäiset auringon säteet piirtävät viivoja maisemaan. Usva yrittää saada keitoksiaan saostumaan järven pinnalla.

Kuulen, kuinka jossain lähistöllä kuikka kiihdyttää nousukiitoon. Katseella en sitä löydä. Oikaisen kipeän ruhoni ja konkkaan takaisin mökkiin. Kuistilta huomaan järven pinnalla rivin yksittäisiä pieniä pyörteitä, kuin ompelukoneen pistoja. Kuikan jalanjäljet.

Kahdeksalta pari päivää vanha sanomalehti pääsee takkaan sytykkeeksi. Siinä meni sivullinen ehdotuksia äitienpäivälahjoiksi. Olin silmäillyt juttua edellisenä päivänä ja miettinyt, onko se kirjoitettu tositarkoituksella. Toinen toistaan oudompia ehdotuksia. Jokaiselle lompakolle jotain. Tärkein oli kuitenkin unohtunut jutusta kokonaan: kimppu valkovuokkoja, 0€.

Päivällä keitän kahvit ja vien ne männikköön. Käännämme punaisen saavin pöydäksi. Peltipurkissa on keksejä, joiden parasta ennen päivämäärä meni ajat sitten. Käpytikka nakuttaa puhelinpylväässä.

Asemalta päin lähestyy vene. Soutuvene ui syvällä ja sen perässä pörisee pieni perämoottori. Veneessä istuu kolme isoa miestä pelastusliivit päällä.

- Pojat ovat lähteneet kalaan, toteaa siippa kahvia hörppien.
- Milläköhän verukkeella ovat livahtaneet äitienpäivän muodollisuuksista, kysyn.
- Vanhatpojat ovat lähteneet kalaan, siippa tuumii.
- Tai sitten äidit ja vaimot on onnistuttu tyydyttämään oikeilla viime hetken valinnoilla.
- Niin, tai sitten kotona odotellaan edelleen, että miehet palaavat valkovuokkometsästä kuusi kuhaa ja viisi ahventa mukanaan.

Keväinen saunailta

2011-05-07T21:19:00.010+03:00

Ilta-aurinko kaartaa loppusuoralle. Järvi rauhoittuu hiljalleen. Sauna on lämmin ja hyvin siintynyt. Siippa asentaa uimaportaita. Päätämme nauttia saunan lämmöstä ja ihanasta kevätillasta pitkään.

Siippa lekottelee milloin lauteilla, milloin upottaa itsensä jääkylmään järviveteen. Minä olen milloin verannalla viloittelemassa, milloin lauteilla lämmittelemässä ja tietysti aina valmiina pelastamaan siipan, jos järvi päättää hänet niellä.

Jossain vaiheessa makkara pääsee kuupassa kiukaalle ja ennen pitkää alkaa ilmoitella itsestään sihahdellen ja paukahdellen.

Paljon myöhemmin kiedomme itsemme vanhoihin kylpytakkeihin ja ihmettelemme, ovatko hiiret lyhentäneet vöitä talven aikana.

Saunan verannan tunnelma on täynnä valoa ja odotusta. Ilta-auringon värjäämiä heräämisiä. Hentoja vihreitä alkuja. Lehdettömien puiden paljastamia maisemia. Elokuun haikeus on kaukana, samoin pari viikkoa sitten järveä kattanut jääpeite.

Kuikkapariskunta kelluu selälle. Kylpytakissa tarkenee ja itikoista ei ole tietoakaan!

Taivaan ja tunnelin kautta vapaalle

2011-05-07T14:05:00.007+03:00

Taivas tummenee ja aurinko muuttuu hehkuvammaksi. Suomen rannikko on kuin palaneen kaurakeksin reunus, repalainen ja musta.

Ei ihme, että joku on joskus luullut maailmaa pannukakuksi. Täällä taivaalla maailman laita on aina näkyvissä. Kohta aurinko näkyy enää punaisena hehkuvana kiiltomatona pannukakun reunalla. Sitten mansikkahillon mansikka tipahtaa pannukakun päältä kaapin ja seinän väliin.

Hetken päästä olemme maassa. Rullaamme kentällä ympärillämme tuhansien pienten lamppujen keto. Tuolla on sinivuokkoja ja tuolla valkovuokkoja. Tai ehkä ne ovat kentän pintaan levähtämään laskeutuneita tähtiä.

Kevätyö on tumma, muttei pimeä. Hahmot erottuvat. Kone liikkuu kuin hirvi metsässä. Kevyesti ja taloudellisesti. Finnair on tuonut taas lastillisen suomalaisia kotiin viikonlopun viettoon juuri ennenkuin perjantai vaihtuu lauantaiksi.

Seuraavana aamuna tunnelin suu loistaa edessä kirkkaana. Tien piennar on täynnä puna-keltaisia liikennettä ohjaavia merkkejä. Ne vilkuttavat maan alta valoon saapuville ja ohjaavat eteenpäin. Jokainen metri vie kauemmaksi kaupungista.

Karkaamme maalle lauantai-aamuna ennenkuin yksikään kauppakeskus on herännyt.

Bussissa

2011-05-03T18:18:00.007+03:00

Aamulla tuulisella bussipysäkillä nuori tyttö huutaa kadun yli kaverille:

-"Heitä aamukessu!"

Myöhemmin bussissa neiti ja hänen kaverinsa kaivavat kaivonkokoisista kassistaan meikkipussit ja pikkupeilit ja alkavat ehostautua. Taitolaji ajohidasteiden aikakautena sanoisin.

Heidän edessään seisoo pieni ihminen, jolle veikkaan kummitädin virkanneen vaaleanpunaisen pipon ja siihen valtavat vaaleanpunaiset korvat. Pian korviin kuuluva käsi nousee painamaan nappulaa. Bussi kaartaa pysäkille. Ovet aukeavat, mutta korvat eivät liiku minnekään. Joku nousee kyytiin ja bussi jatkaa matkaa. Korvia kantavan pienen ihmisen olemus rentoutuu. Kukaan ei huomannut, että hän painoi nappulaa väärään aikaan.

Seuraavaksi käytävälle ilmestyy selvästi itseleikattu otsatukka, joka laskee vasemman kulmakarvan päältä kohti oikeaa kuin pörssiyhtiön osakekurssi. Punaiseen samettitakkiin, samanlaiseen kun minulla oli 70-luvulla, pukeutunut Peppi Pitkätossun ikäinen, ja näköinen, tyttö puristaa oikeassa kyynärtaipeessa nykytrendien mukaisesti mustaa, liian isoa, laukkua. Olen varma, että jos tyttö olisi Peppi, laukku olisi täynnä rahaa. Mutta koska hän on tavallinen ala-astetta käyvä tyttönen, siellä on pari koulun kierrätysputken päässä olevaa repaleista kirjaa, matematiikan tehtäväkirja, pari vihkoa sekä vuoden aikana kassinpohjalle kerääntynyttä rojua: puoliksi syötyjä kyniä, pyyhekumin puruja, hiekkaa, karkkipapereita, kuitteja, leivän muruja, pinnejä ja ponnarin kuminauhoja ehkä yksi nyrjähtänyt huulirasva ja vanhemmilta peritty kännykkävanhus, jonka näppäimistö reistailee hiekan ja sokerin yhteisvaikutuksesta.

Sitten joku piippaa.

Vaaleanpunaiset korvat heilahtavat tungoksessa. Minä pidätän hengitystä: Onko tämä korvien oikea pysäkki? Kansaa vaeltaa ulos bussista. Kuski seuraa tilannetta pelin kautta.

Takapenkillä matkustanut hupparipukuinen poika vetää huppua syvemmälle päähänsä. Hän siirtyy vähäeleisesti takaovesta ulos ja liimaa huomaamattomasti tavalliseen osoitetarralappuun kirjoittamansa puumerkin ja järjestysnumeron oven yläpuolelle. Minä en ehdi kuin nostamaan kulmakarvojani ja poika on jo kadonnut. Vessakirjoittelu taitaa todella olla out.

Keskiovista valuu toimihenkilövirran vanavedessä ulos pari seuraavan sukupolven perintöprinssiä. He painavat kutreilleen isot, elämää suuremmat kuulokkeet. Myös Peppi hyppää ulos heidän jälkeensä. Ja viimeisenä, ihan viime tingassa, vaaleanpunaiset korvat heilahtavat bussin ovissa.

Uusi sukupolvi siirtyi koulutielleen ja lähes tyhjä bussi, minä sen mukana, jatkaa matkaansa. Huolitellussa meikissä olevat tyttäret jäävät sytyttelemään sätkää pysäkille. Minä tuijottelen bussin ikkunan kylttiä, jossa lukee hätätilanteessa riko lasi oheisella vasaralla.

Ei kai tässä mitään, ajattelen, mennään päätepysäkille asti. Sitä paitsi, vasarateline on tyhjä. Joku keski-iän angsteissa ollut hengenheimolainen tietysti tunkenut vahingossa taskuunsa.

Vahinko ei tullut kello kaulassa mutta myi Äpyä

2011-04-30T12:00:00.008+03:00

Tänäkin aamuna siipan varpaat ovat minun suussani ja minun varpaani ovat tyynylläni, kuin Peppi Pitkätossulla konsanaan.

Miksi ihmeessä?

- Äiti veti pullollisen viiniä ja törmäili julkisella paikalla, sanoi teini ja väitti olleensa paikalla.
- Väärin, sanoi äiti. Kaikki oli teekkarien syytä. Juopuneiden teekkareiden, Vapun ja Ävyn syytä. Ja April Jazzin.
- Siellä se killui kuin kilpikonna, sanoi siippa jälkikäteen ja pyöritti päätään.
- Aivan käsittämätön juttu, miten sä sillee törmäilit, säesti sisko, joka myös oli paikalla.

Minä levittelin käsiäni. Mietin, miten tämän tapaturmaraporttiin kirjoittaisin:

"Juotuani puoli, siis puoli, pulloa viiniä ja jammailtuani aikani April Jazz teltassa kohtasin perheen perässä autolle rientäessäni Tapiolan hämärässä illassa juopuneita teekkareita, jotka laskivat liukumäkeä.

Pyyhältäessämme heidän ohitseen joku sai artikuloitua liukumäen ylälavetilta hitaan kännimäisesti käheän viestin:"Osta Äpy!" Tilanne sai minut hymyilemään ja vei huomioni yläilmoihin ilman, että hidastin vauhtiani. Ja silloin se tapahtui.

Pam!

Yhtäkkiä kelluin suomalaisesta graniitista tai muusta kiveäkin kovemmasta aineesta tehdyn pollarin päällä keuhkot kasassa."

Kylkiluut ja rintalasta ovat saaneet kovan tällin sen ymmärrän. Ja senkin, ettei sille voi tehdä mitään. Pitää vaan kestää ja odottaa, että kipu hellittää, vaikka aivastus tuntuu kuin joku repisi sydäntä irti kehosta paljain käsin, kaikki kumartelu, kuten pesukoneen täyttäminen, on täyttä tuskaa ja pienemmästäkin takanojasta on noustava pystyyn kahdella kierteellä lähes kuoleman spiraalin kautta vauhtia hakien.

Ja nukkuminen. Se onnistuu siis vain vasemmalla kyljellä. Ja koska siippa on nukkunut 25 vuotta sillä puolella sänkyä, josta olisi helppo nousta vasemman kyljen kautta ylös, minä nukun jalat tyynyllä omalla puolellani.

Kipeää kroppaa yöllä käännellessäni mietin, josko minun kylkiluista voisi pyöräyttää jonkunlaisen hahmon, joka palauttaisi rennot yöunet, auttaisi minut jaloilleni ja hoitaisi kropan taas kuntoon. Teekkaria en huoli, mutta ehkä Herra Tossavaisen.

Munaralli alkakoon

2011-04-24T07:39:00.009+03:00

Laituri joustaa allani ja rantaveden riitteen jännitys laukeaa rapsahdellen. Työnnän hammasharjan sulaan, riitteeseen tulleeseen mustaan reikään, levitän tahnan ja alan jynssätä.

Aurinko on alhaalla, mutta paistaa. Kello on pikkuisen vaille seitsemän. Järven harmaa selkä taistelee auringon katseen alla ja pettää minä hetkenä hyvänsä. Joku iso lintu pitää vastarannalla kastanjeteilta kuulostavaa koputusta. Pienemmät sirittävät lähipuissa. Västäräkkipariskunta kävelee jäällä.

Mökin savupiipusta alkaa nousta savua. Kierrän tonttia ja piilottelen suklaamunia viime tingassa. Sitten istahdan mökin rappusille kirjoittamaan krypistä viestiä.

Mökissä on lämmintä. Takassa on tuli. Siippa on mennyt tulet sytytettyään takaisin vällyjen alle ja ihmettelee nyt perintötäkin alta, miten minä tarkenen pakkasessa.
Luon häneen 'Pääsiäispupu - tekee - työtään - itsestään - ja - keleistä - piittaamatta'- katseeni. Teini nukkuu yläsängyssä kuin iso vauva. Tai on nukkuvinaan. Sekin kuuluu asiaan.

Pupun posteljoonina toimitan teinille osoitetun viestin hänen teekuppiinsa. Tärkein asia on nyt hoidossa, mutta vielä on toimitettavana etäpupun tehtäviä. Siskon kännykkä piippaa oudon viestin Rauman suunnalla. Esikoinen joutuu kurottamaan kaupungissa tyttöystävän kainalosta kohti kännykkää. Teinikin saa tekstarin, sillä pupu on ehtinyt toimimaan myös kaupungissa.

Munaralli alkaa upeassa kelissä koko maassa.

Kattila voi olla ikuinen, mutta läski ei

2011-04-20T18:29:00.013+03:00

Takki puristaa rinnan kohdalta. Taidan koputella EU direktiivien raskaalle kalustolle määrittelemiä maksimiarvoja. Jalka kuitenkin nousee ja vauhtikin on kohtuullinen. Syke ei nouse eikä hengitys salpaannu.

Aamu oli alkanut puolellatoista lasillisella vettä ja taaperruksella bussipysäkille. Kahvin voimalla selvisin terveellisen työpaikkalounaan patojen äärelle. Jälkiruuaksi valitsin omenan. Kapusin rappuja takaisin kerroksiin ja korjasin vauhdissa käytävällä paidan asentoa. Piilotin vyötärön yli vyöryävät makkarat paidan poimuihin ja verhosin etupanssarit sekä leveän perän pressulla. Anteeksi, villatakilla, kalliilla bisness-pukeutumisen kriteerit täyttävällä sellaisella.

Illalla kiiruhdin reppu selässä bussille ja tunsin lentäväni. Olo oli kevyt, lantio pyöri ja matka taittui. Läskit olivat poissa. Kuvittelin olevani taas se kolmekymmentäkiloa kevyempi sulavaliikkeinen otus, jolla oli vyötärö.

Täydessä bussissa istahdin ensimmäiseen vapaaseen paikkaan. Mielikuvani haihtuivat, kun yritin mahtua toisen yhtä leveän kuljetuksen viereen. Ensimmäisessä kurvissa tipahdin melkein käytävälle. Olo oli kuin laajalla matalapaineella, jonka vyöhykkeet vyöryivät kaukana matalan keskuksesta.

Piippasin ja lyllersin bussin oville. Housut puristivat ja paita nousi selkää pitkin. Kädet eivät roikkuneet suoraan alaspäin, vaan sojottivat vyötäröpanssarin tukemina etuviistoon. Minulla oli apean povipommin olo, joka olisi voinut laukaista etupanssaristaan risteilyohjuksen koska tahansa.

Bussien vaihdossa mietin, mikä olikaan ollut googletohtorin diagnoosi. Oireeni voisivat viitata kilpirauhasen vajaatoimintaan, aikuisiän diabetekseen tai vaihdevuosiin. Vilkaisin kelloa nopeasti. Jos oikein pinkaisen kauppakeskukseen ja takaisin ehdin käydä ostamassa jotain pientä purtavaa. Tottakai sokeritasapainoa on ylläpidettävä. Vai mitä?

Seuraavassa bussissa oli tilaa. Napostelin karkkia. Mietin, että hyötyliikuntaa en pysty paljoa enää lisäämään eikä kuntoilu kuntoilun takia ole minulle kestävä ratkaisu.

Päätin pienentää annoskokoa ja viedä karkkipussin pohjat siipalle tuliaisiksi.

Kotona siippa työnsi makkarakastiketta ja perunamuusia nenäni alle. Yritin valitella rasvaista ruokaa.

- Pitäähän siinä rasvaa olla, ettei padat ja pannut mene piloille. Ei kasvirasva ketään lihota.

Söin kiltisti lautasen tyhjäksi ja mietin, miten tyhmä olinkaan, kun en ollut tuota ymmärtänyt. Tottakai kattiloiden hyvinvointi menee kaiken edelle. Hyvin hoidettuna ne kestävät sukupolvelta toiselle. Me emme.

Edustuksellinen perhedemokratia

2011-04-17T13:47:00.010+03:00

Meidän perhe toimii kuin puolue edustuksellisessa demokratiassa. Meillä on selkeä ja maailmaa syleilevä ohjelma:

Kanna vastuusi.
Nauti vapaudesta.
Yritä ymmärtää, vaikket hyväksyisi.
Älä valehtele, älä ainakaan itsellesi.

Perhe mahtuu saman katon alle siitä huolimatta, että jäsenistön vahvuudet ja heikkoudet suhteessa ohjelmaan ovat tiedossa. Tärkeää ei ole se, millainen on, vaan mitä tavoittelee!

Siippa takkuaa monesti ymmärryksen kanssa. Eilen sitä ei riittänyt toisessa vaalipiirissä vierailleelle kesämökkivarkaalle sen enempää kuin hänen yöunia häirinneille skeittipojille. Tänään ymmärrystä ei saanut yhtiökokouskutsu.

Esikoinen keskittyy ohjelman vastuu- ja vapausosion sisäistämiseen. Vastuunkanto orastaa ja sen varjolla vapaudesta nauttiminen on päässyt oikeuksiinsa. Trenditrenssin voi ostaa, kun sen on itse tienannyt ja rahaa on jäänyt asuntosäästötilillepanon jälkeen yli.

Sisko sen sijaan, on ollut perheen vastuun ja vapauden symboli aina. Hän on elänyt koko elämänsä vapaudestaan kiinni pitäen ja vastuunsa, myös valheistaan, kantaen. Vappupallomainen kierros maailmalla näyttäisi olevan tältä erää kuitenkin ohi. Laskutelineet ovat alhaalla ja valkoiset valheelliset pilven hattarat hajoavat totuuden paineessa, kun sisko painaa konettaan laskuun ja kohti maan kamaraa. Pääsykokeisiin lukeminen on itsestä kiinni!

Teini on perheen nuorisojaoston toivo. Hän hoitaa koulunsa vastuullisesti kuin kello ja nauttii vapaudesta niin paljon kuin siimaa riittää. Syvällä sisimmässään hän yrittää ymmärtää vanhempien käytöstä, vaikkei sitä hyväksykään. Itselleen valehtelu on hänestä kaukana. Hän on tehnyt Cosmopolitanin viimeisimmät persoonallisuustestit, jotka ovat vahvistaneet itsetuntemusta. Hän on väärinymmärretty mykkäkoululainen, joka lähestyy maailman turhinta seitsemäntoistavuoden ikää.

Vaalityössä toimimme kuin paraskin puolue. Vain taivas on rajana, kun jokainen kokoaa omia tukiryhmiään. Mutta arjessa, vaalien jälkeen, ryhmäkuri ja hallitusohjelman noudattaminen on ehdoton vaatimus.

Alaikäiset kärrätään kotiin puolilta öin olivat tukiryhmä ja kannattajat mitä mieltä tahansa. Velttoilua ei tueta. Perusturva taataan. Myös kulukuria pidetään: kännykkälaskut kukin maksaa itse, pyörällä tai bussikortilla pääsee ja kaalisoppa on hyvää. Ainoastaan kulttuuriministerin kukkaron nyörien löysyyttä katsotaan läpi sormien. Urheilulisenssit, laulutunnit ja koulukirjat maksetaan, dopingia ei.

Ai niin, ja kriisitilanteissa äiti on yksinvaltias.

Kevättä rinnassa

2011-04-09T10:23:00.005+03:00

Sataa. Kaivan pyörää varastosta. Teini lupasi katsoa kanssani minkä tahansa leffan, jos minä käyn sen hakemassa. On ilta. Valoisa ilta.

Ensimmäinen pätkä vaatii tarkkuutta, jotta pyörä pysyy autonrenkaiden urissa. Musta ura pitää, mutta pienikin väärä liike saisi fillarin sivuluisuun sohjossa.

Autotalleilla vesi virtaa siipan jäähän hakkaamassa purossa. Lehdessä oli juttu kurahousuisista pikkulapsista, jotka iloitsivat keväisistä ilmoista, erikoisesti lätäköistä. Näytin sitä siipalle ja sanoin, että voisivat tehdä juttua kyllä isommistakin pojista. Siippa hymyili. Hän oli nauttinut puron rakentamisesta. Hankkeella oli kuulemma ollut oikein suunnitelma: koko yhteisen alueen poikki virtavan puron rakentaminen kertaheitolla, maksoi mitä maksoi. Muutaman tunti siinä vierähti ja posket olivat punaiset, kun lopulta kotiin konkkasi.

Olen vetänyt saappaat jalkaan ja tuulitakin hupun tiukalle. Pyörä on hallinnassa ja kulkee lumesta paljaalla jalkakäytävällä hiekotushiekkaa allaan survoen. Järkyttävä määrä hiekkaa. Lakasinkoneet ovat kohta tiukilla.

Ilma on raikas ja tuttavallinen, ei yhtään kylmä. Sadetta tuskin huomaa. Pitkää päivää tekevä kansa ajelee autoissaan kotiinpäin ja pyyhkii kevään ensimmäisten sateiden tippoja syrjään tuulilasista. Minun oloni senkun raikastuu tippa tipalta matkan edetessä. Ihanaa kun talvi on ohi!

Unen läpi kuulen linnunlaulun. Miten kirkkaasti ja moninaisesti se visertää. Mietin voiko se olla tintti, sillä mustarastaaltakaan se ei kuulosta. Siippa alkaa kammeta itseään ylös sängystä. Karhutkin heräävät, ajattelen. Se työntää kätensä pimennysverhon taakse ja mätkäyttää tuuletusikkunan kiinni. Linnunlaulu sen kun jatkuu. Operaatio olohuoneen ikkunoiden sulkeminen alkaa. Lopulta sänky heilahtaa ja karhu päättää jatkaa uniaan. Hetken kuluttua kuulen vain kuorsausta.

Myöhemmin aurinko paistaa läpi Hesarin pääkirjoitussivun niin pahasti, että se jää lukematta. Kevät kutsuu ulos.

Riita joka ei vie latvusta

2011-04-03T19:07:00.009+03:00

Siipan otsalla silmien välissä on ollut kaksi ryppyä jo useamman päivän. Hänen katseensa on muistuttanut tyhmän ja vihaisen linnun tuijotusta McDonaldsin roskiksilla.

Olohuoneen ikkunasta silmiini osuu latvaton pihakoivun rämä. Muistan, miten eräs sunnuntainen hönkäys puhalsi siltä latvuksen pöpelikköön viime vuonna. Nyt katkenneen torson päässä nauttii pikaruokaa taivasalla ja sulat kevätsateen kastelemana yksinäinen käpytikka.

Minun kroppa painuu syvemmälle säkkituolista tekemääni pesään olohuoneen lattialla. Tuijotan puiden paljaita latvuksia ja yksinäistä torsoa. Olen virittänyt Yölinnun laulamaan petettyjen ja jätettyjen miesten humppaa. Torkkuhuopa lämmittää. Annan tajunnan vaipua unen porteille, mutta kuulen kun siippa tiuskaisee mennessään:

- Saat mennä keskenäs katsomaan sitä Idioottia teatteriin huomenna.

Olen melkein unessa enkä ole kuulevinani siipan uhoa. Saanpa valuttaa läskini kerrankin kahden penkin alueelle.

Tämänkertainen riita, tai oikeastaan hampaiden kiristely, alkoi siitä, että siippa erehtyi pari päivää sitten tiuskaisemaan minulle jotain julkisessa tilassa ollessamme puolituttujen ympäröimänä. Ja sitähän minä en siedä. Suljin suuren suuni ja aloin odotella anteeksipyyntöä. Siitä on kohta 48 tuntia.

Seuraavana aamuna siippa ei tietänkään muistanut illan tapahtumista yhtään mitään ja oli täysin uppomunasalaatin hurmoksessa. Hän oli nimittäin aikaisemmin viikolla uhannut valmistaa minulle aamiaiseksi uppomunasalaattia jonkun kokkiohjelman innoittamana, vaikka kuinka olin yrittänyt sanoa, etten pidä pekonista.

Päivä lähti aamusta asti käsistä. Minä loikoilin sängyssä ja toivoin anteeksipyyntöä, mutta sen sijaan huippuimuri alkoi laulaa ja pekoninkäry täyttää yläkertaa. Lopulta kaikki oli valmista ja siippa seisoi makuuhuoneen ovella omista keitoksistaan innostuneena kutsumassa aamiaiselle. Kiitin, mutten kauniisti, vaan samalla äänenpainoilla kuin mitä minä olin kuullut edellisenä iltana hänen suustaan ja törmäsin hänen ohitse vaihtamaan terveyssidettä vessaan. Kysymysmerkin näköisiin sanattomiin viesteihin jatkoin, että mitä sinä siinä käsiäsi levittelet, eikö tämä ole se tapa, jolla meidän perheessä nykyään kommunikoidaan.

Siippa keräsi uppomunasalaattinsa ja painui tietokoneen ääreen. Ja minä jätin tietysti oman salaattini koskemattomana siihen, mihin se oli katettu.

Nyt tilanne on se, että minä tuijottelen latvuksensa menettänyttä pihakoivua säkkituolista ja siippa yrittää keksiä tekemistä tietokoneensa kanssa. Uppomunasalaatti on ollut jääkaapissa 36 tuntia. Fatboylle mahtuisi ihan hyvin toinen makaamaan ihanasti kainaloon, mutta minähän en aloitetta tee. En, vaikka kaikki tilastot osoittavat, että tulen sen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tekemään.

"Varjoon kulkee se tie, jota rakkaus ei valoon vie..." laulaa Simo Silmu. Tuossa siippa nyt pörrää ja hyräilee Yölintua eikä meistä kumpikaan ole toista huomaavinaan.

Lopettelen nyt, tuli tärkeämpää tekemistä. Tekisin tilaa säkkituolissa, mutta teini sotkee kaiken ilmestymällä puskista ja kysymällä:

- "Mikset sä kato Idolsia?"

Ensimmäisen vuosineljänneksen viimeinen työpäivä

2011-03-31T15:03:00.011+03:00

Levitin makuualustan terassiani peittävälle lumivuorelle. Annoin keholle vauhtia ja tämäytin koko painollani takapuoleni makuualustaan. Sitten hain köyhän miehen latteni mikrosta, sipaisin aurinkovoidetta poskille otsoniaukon pelossa ja istahdin vuorelleni.

Myöhemmin olen isossa neuvotteluhuoneessa. Organisaation edustajat kiipeilevät sälekaihtimien naruissa kuin oravat. Kevätaurinko kiusaa ensimmäisen kvartaalin viimeisiä tehokkaita työpäiviä.

Kiiruhdan toiselle puolelle kaupunkia. Myös siellä paistaa aurinko, mutta me olemme varjon puolella ja deadline on ehdoton. Minut briiffataan seitsemässä minuutissa. Se on kaikki aika, mitä maailmassa tällä hetkellä on olemassa. Yksin jäätyäni mietin, pääseekö mies koskaan lähempää kokemaan synnyttämisen tuskaa kuin valtavan muutoksen edessä.

Aurinko nauraa minulle karattuani painavien pääovien raosta ulos. Pysäkille tallustellessani päässäni alkaa pyöriä isävainaan epäonnistuneet kaitafilmit. Ne sellaiset, missä vene lipuu saaristomaisemassa iloisen perheen ja eväskorin kanssa saman aikaisesti kun pappilan pellosta sama saakelin perhe nostaa hiki hatussa perunaa. Näitä lomamuistoluomuksia syntyi, kun samalle filmille kuvasi vahingossa useamman kerran. Isälle kävi vahinkoja aika usein.

Iltapäivällä purjehdin vielä kevätaurinko poskillani kolmannen yrityksen vastaanottotiskille. Olen etuajassa. Asiakkaani saapuu paikalle vieraanvastaanottoraidetta pitkin. Hänellä on kainalossa tietokone ja muistikirja, kädessä kahvikuppi ja kännykkä. Tietokoneen sähköjohto kiemurtelee kainalossa kuin kevätauringon herättämä kyykäärme. Nappaan sitä niskasta kiinni ja pelastan asiakkaani, joka on kiinnostuneempi siitä, että olen etuajassa. Muistutan häntä, että julkisilla kulkijan kuuluu varata aikaa reilusti siirtymisiin. Asiakkaani vakavoituu. Hän ei voi ymmärtää, miten minä ehdin minnekään julkisia käyttämällä. Ja että vielä olen kävellyt viimeiset kaksi kilometriä.

Minä nauran. Levittelen käsiäni. Sanon, että yrittäjä on oman aikataulunsa herra ja kyselen, onko hän huomannut, miten upeassa säässä ensimmäinen vuosineljännes purkitetaan? Hän ei vastaa minulle, vaan jatkaa, että ei ole muistanut varata neuvotteluhuonetta. Minä nauran taas. Sanon, että minulle sopii palaveeraaminen ihan missä vaan, vaikka tässä kevätauringon täyttämässä aulassa. Hän repii minut kuitenkin hissiin ja vie pimeisiin yläkerroksiin, joissa piirtelee hetken fläppitaululle ajatuksiaan.

Tunnin kuluttua minä kävelen hänen ajatukset repussani kohti pysäkkiä. Tuijottelen paljasta penkkaa ja mietin, koska siihen ilmestyvät ensimmäiset leskenlehdet.

Kyyneleistä ja vessavedestä tehty kotiinpaluu

2011-03-27T13:23:00.009+03:00

Itken Jennifer Anistonen edessä ja tallon jaloissani Financial Timesin ja Wall Street Journalin viimeisiä numeroita.

Taivaalla pätevät toiset säännöt. Täällä saa piereskellä käytävillä kanssamatkustajan nenään, itkeä huonoa leffaa katsellessa ja talloa talouselämän jalkoihinsa. Ruuasta ei valiteta eikä viinin ei tarvitse olla oikean lämpöistä. Kaikki ymmärtävät, miksi pahoinvoivasta naapurista on vaikea päästä täydessä koneessa eroon, miksi päivällisen salaatti voi olla jäässä tai miksi lentoemo repii lääkeunipöpperöiseltä matkustajalta kuulokkeet päästä ennen laskeutumista.

Tilanne on nyt se, että mössöt on syöty ja osa porukasta venyttelee käytävillä. Suurin osa matkasta on vielä edessä ja yö tulee väistämättä vastaan, kun lennetään normaalia päivänkiertoa vasten.

Nostan itkuisen katseeni ja voin seurata kanssamatkustajien skriineiltä samanaikaisesti ainakin Bruce Willisin, Harry Potterin, Harrison Fordin ja Cameron Diazin seikkailuita, Social Networkiä ja muutamaa lännen elokuvaa.

Tuolla toisella käytävällä näyttää olevan joku, jolla on raitoja enemmänkin hihansuussa. Purseri on eksynyt turistiluokkaan ja koneen viimeisille riveille. Lento on valittu asiakaskyselyyn ja kuponkien jaossa tarvitaan esimieskuntaa.

Viikko oli onnistunut. Tornado pyöri työpajoissa ja tulosta syntyi. Pakko oli myöntää, että lämmin ilmasto ja auringon valo teki pitkän, pimeän ja kylmän talven jälkeen yllättävän hyvää. Mutta lopulta tuli perjantai ja paluumatkan aika.

Lentokentällä kävelimme sukkasillaan turvatarkastuksen läpi ja tuhlasimme viimeiset valuutat lentokenttäruokaan ja matkamuistomagneetteihin. Lopulta vedimme lentosukat jalkaan ja suuntasimme lähtöportille. Tuubissa kainaloon tarttui vielä Financial Times ja Wall Street Journal.

Nyt kyynel vierii poskella. Elokuvan rakastuneiden suudelma tuntuu huulilla ja vatsanpohjassa. Jostain kumman syystä ajattelen siippaa.

Viisi tuntia myöhemmin herään siihen, kun kabiinissa syttyy valot. Olemme jo Euroopan yllä ja tarjolla on kuumaa kokkelia. Neljän tunnin vaihto kuluu notkuessa ja kofeiinia tankatessa. Etsin esikoisen tilaamaa hajua "...for sexy men". Sen puutteessa päädyn ostamaan siipalle konservatiivisemmat Chanel tuoksut, after shave'a, eau de toilettia ja dödöä.

Kotona siippa kostuttaa tuoksulla etusormen, peittääkseen paskanhajun, kuten hän asian ilmaisee. Pyydän, että tyttäret ottaisivat kantaa tuoksuun. Sisko ei halua haistella isän kakkaista etusormea. Siippa on tyytyväinen tuliaisiinsa, mutta herjanheitto sen kun jatkuu:
- Eiks eau de toiletin pidäkin haista paskalle, kysyy siippa.
- Aika kallista paskan hajua, mumisen.
- Mitä? Oliko nää kalliita? Mulle ei tarvitse ostaa mitään kallista.
- Tiedän ettei tarvitse, mutta jos haluaa.
- Mä halusin ostaa sulle tulppaaneja, mut ne makso 20 euroo.
- Jorintorilta olisit saanut kahdellatoista eurolla kolme kimppua.

Tytöt haluavat lähteä vuokraamaan leffaa.Mikäs siinä, eihän niitä olekaan tullut katsottua muutamaan tuntiin. Ryhdyn tyhjentämään matkalaukkua.

Sinnittelen loppuillan hereillä perheen kanssa. En uskalla oikaista, sillä nukahtaisin, vaan istun yhtä epämukavasti kuin lentokoneessa konsanaan. Kroppa kuitenkin torkkuu, vaikka valveilla ollaan. Kämmeniä pistelee, pää tuntuu painavalle ja sisäkalut muljahtelevat hitaasti säätäen minua hitaasti ja varmasti takaisin Itä-Euroopan aikaan.

Sunnuntaina siippa ilmestyy eteiseen Jorintorin kukkapaketti kädessä ja suu korvissa.
- Ostin terskanvärisiä, mun muistakseeni sä tykkäät niistä?

Nousen halaamaan siippaani ja huomaan, että hänen poskellaan tuoksuu vieno tuliaisena tuomani vessavesi.

Kirje perheelle

2011-03-23T13:53:00.006+02:00

Terveisiä täältä, missä kaikki on suurempaa.
Miljoonakaupungin ainoa nähtävyys on nähty. Iso ruksi paikallisen Mannerheimintien keskikaistalla. No, oli siellä muistomerkkikin ja turisteja.

Teinille tiedoksi, että sellot ja omenat ovat täällä isompia. Ja että niistäkään ei löytynyt, sitä mitä tilasit. Jouman liikkeen myyjä sanoi, ettei ole nähnyt moisia kenkiä aikoihin.

En tiedä, kuka on poissa muodista, mutta sen tiedän, että "Luovutan, joo, mä, LUOVUTAN!"

Iso halaus kaikille. Kello alkaa lähestyä aamuseitsemää ja pitää ryhtyä leikkimään, että olisi juuri herännyt, vaikka suoli heräsi jo kello viisi.

Pitäkää huolta toisistanne ja muistuttakaa aika ajoin siippaa siitä, että Latta TV:n ulkopuolista elämääkin on. Oletan, että kaikki surround-sotaelokuvat on katsottu.

Ai niin, täällä käy ihana lämmin tuuli, mikä pyörittää yli 25 asteista ilmaa. Vieläkö siellä katkotaan käsiä liukkailla pihateillä?

Lähden tästä suihkun kautta aamiaiselle. Se tarjoillaan uima-altaalla, missä kenenkään ei ole tarkoitus uida, vaan vetää kaksin käsin nakkipaistosta aamiaiseksi. En kerro kenellekään, että otin uikkarit mukaan. Tai ehkä viimeisenä iltana voin järkyttää koko hotellin altaalla notkuvaan väkeä pulahtamalla sirosti uimaan Speedoissani ja skandinaavisen kauniissa vaaleassa atooppisessa hipiässäni.

MUISTAKAA MENNÄ SINNE FUCKING TEATTERIIN TORSTAINA.

Nähdään,

Minä

Työmatkalla

2011-03-22T04:59:00.014+02:00

Yksiössäni on kaikki hyvin. Loft-tyyppisessä huoneessa putket ja sprinklerijärjestelmän voi tarkistaa sängyllä selällään maaten. Lattia on harmaata betonia samoin seinät. Duunareiden laskelmat ja nosturien naarmut elementeissä ovat nyt in. Oven karmit ovat metallia. Puitteet sopivat skandinaaville. Kaikki turha on poissa, kemiallisille puhdistusaineille tuoksuva kokolattiamatto ja minibaarikin.

Rakennuksen kainalossa on sisäpiha ja siellä uima-allasalue, jossa kukaan ei ui. Yhtä pihan sivua suojaa harmaa aita. Sen takana on todellisuus. Valtava parkkipaikka, moottoritie ja hotellin asukkaiden työmaat. Minun työmaani on kiven heiton päässä, mutta silti kaukana. Jalankulkijaa ei tässä maassa ole ajateltu. Kuljen minuutin matkan autolla.

Ei, en ole vankilassa, vaan viiden kokoillan elokuvan päässä kotoota tahkoamassa yrittäjän toimeentuloa preerian mullista.

Kyllä, minun piti lopettaa matkustaminen ja nauttia yrittäjyydestä paikallisella ostarilla. Totuus on, että aika-ajoin on pakko suostua laajentamaan rinkiä ja muistuttaa itselle, millaista se työmatkustaminen olikaan.

Lento oli normaali performanssi. Ilmaan nostettu ryhmä ihmisiä nukkuu kymmenessä kilometrissä kuola poskella pahimmillaan ventovieraaseen nojaten ja kahlaa tsunamin jälkiä muistuttavassa roskan ja tavaroiden sekamelskassa kohti käytävän päässä loistavaa punaista vessan valoa. Lapsi itkee. Ketään ei kiinnosta, mitä kello on. Sillä tiedolla ei tee mitään maailman katolla. Suurimalla osalle vain lähtö ja saapuminen ovat kiinnostavia, mutta on joukossa niitäkin, jotka nauttivat, kun voivat juoda aamiaiseksi gin tonicin tai kuvata koko muistikortin täyteen pilvien päällistä taivasta. Minuakin naurattaa, kun lentoemo tarjoaa välipalaksi Nussini-nimistä suklaapatukkaa. Miten virkistävää on lentää muilla kuin kotimaisilla lentoyhtiöillä!

Perillä kulttuurishokki alkaa jo maahantuloviranomaisten syynissä. Vaikka kaikki on tuttua, silti tunne on jotain vitutuksen ja huvituksen välimaastoa. Kun kerron tulevani maahan tekemään töitä, seuraava kysymys on, mitä aion tehdä. Mieli tekisi vastata jotain näsäviisasta, mutta sanon vaan, että aion istua kokouksissa viisi päivää ja sitten lentää kotiin. Mikä tietysti on totta.

Vuokra-auton NeverLost-merkkinen navigaattori ohjaa hotellin sijaan teollisuusalueelle ja ilmoittaa, että koiranputkia kasvava tyhjä tontti on määränpää. Onneksi kännykän navigointiominaisuudet pelastavat pinteestä. Seuraavaksi samainen auto juuttuu tietullin puomin taakse. Automaattinen lukulaite ei selvästikään toimi kuten luvattiin. Jono kasvaa, mutta apuakin saa.

Sunnuntai-iltana istun uima-altaalla ja nautin lämpimän ja lempeän tuulen halauksesta. Porukkaa alkaa valua muista maailman maista paikalle. Järki kieltää nukahtamasta, vaikka olo on kuin kahden promillen humalassa. Jetlagin selätyksen resepti on kaikille tuttu: pysy hereillä kun nukuttaa ja nuku, kun ei nukuta. Siispä pistämme ajantappopalaverin pystyyn.

Yritän tilata iltapalan painikkeeksi kuivan siiderin. Opin nopeasti, että tässä maailman kolkassa siideriä ei ole tarjolla. Sen sijaan tarjolla on pitkä lista coctaileja sateenvarjoilla ja ilman. Hörähtelen cocktail listaa tutkiessani itsekseni ja teen lyhyen aikamatkan 18-vuotissyntymäpäivilleni 80-luvulle. Lopulta eteeni kannetaan kompromissi: appelsiinilla koristeltu olut.

Edessä on viisi peräsuoli ulkona painettavaa päivää toimistossa, hereilläoloaktiviteetteja illalle ja kotimaan asioiden hoitoa öisin. Ensi lauantaina Frankfurtin lentokentällä koneenvaihtoa odotellessa on aikaa nukkua.

Cheers mates!

Äänen ja viikon avaus

2011-03-14T12:17:00.004+02:00

Maanantait ovat siskon vapaapäiviä. Silloin nukutaan pitkään ja käydään laulutunneilla.

Jos minä noudattaisin virallista maanantaiohjelmaani, ohjaisin esikoista yrityshallinnon saloihin. Esikoisen taloushallinnon projekti polkee kuitenkin etuajassa. Verottaja on tyydytetty jo viime viikolla. Projektilla on luvallinen vapaa maanantai.

Aurinko paistaa makuuhuoneen ikkunasta pyöreänä ja hehkuvana. Muilla on maanantai alkanut. Minä varastan lapsen lauantaista. Aurinko hivuttautuu ison kuusen taakse ja minä muistan menninkäisen. Sen, jonka heräämisen piirsin kansakoulun ekalla luokalla Pekka Töpöhäntä kirjapalkinnon arvoisesti. Kuvassa menninkäinen istuu tukka pystyssä valkoisella hangella takanaan vihreä metsä. Aurinko paistaa. Menninkäisen jalkojen juuressa, puhtaalla valkoisella hangella, kukkii kevään ensimmäinen kukka.

Hiljaisessa talossa hiipiessäni huomaan, että tulppaanit ovat auenneet. Ne voivat hyvin isomummun vanhassa kattilassa. Laitan veden liedelle ja kysäisen siskon huoneen oven raosta, josko hän juo kanssani keitettyä vettä. Siskon menninkäinen on vielä aamujoogan kimpussa. Kysymykseni saa hänet nauramaan. Jo on tarjoilut! Niin, mitä muuta minä sinulle voisin tarjota, kysyn. Tiedän, ettei kahvini ja teeni kelpaa, mutta ehkä veteni.

Emme me paljoa puhu eivätkä tulpaanit tuoksu. Päivässä on kuitenkin lupaus. Tintti saa kokonaisen pensaan heilumaan. Lumi sulattaa naapurin kissan tassun jäljen leijonan kokoiseksi. Aurinko kiertää talon. Ja kohta sisko alkaa laulaa.

Iltalukemista

2011-03-11T13:26:00.007+02:00

Siippa on lukenut joulusta asti kirjaa, jonka kappaleiden pituutta minä joka ilta ihmettelen. Koko aukeama voi olla yhtä kirjainmakkaraa ilman ensimmäistäkään tyhjää riviä tai sisennystä.

Minulla taas on sängyn vieressä pino erilaisia kirjoja ja lehtiä, joita lueskelen sen mukaan mikä milloinkin miellyttää.

Eilen olin runotuulella. Siippa nauroi. Ihmetteli, mitä minä niistä saan, saatikka ymmärrän. Väärä kysymys, jos hän toivoi lukurauhaa. Ymmärryksen kyseenalaistaminen nimittäin kolahti syvälle:

- Runon saa ymmärtää miten haluaa. Oikeaa tulkintaa ei ole. On vain kokemuksia siitä, miten se kolahti.
- Mitä, jos se ei kolahda ollenkaan. Mä vaan en yksinkertaisesti tajua runoutta.
- Ehkä sä yrität tajuta liikaa.

Siippa otti minulta runokirjan ja luki yhden runon.

- Mitä tästä nyt pitäisi tajuta?
- Ei mitään. Siitä ei tarvitse tajuta yhtään mitään! Mieti mieluummin, miltä susta tuntuu. Mitä ajatuksia runo päähäsi nostaa. Tiedosta tiedostamatonta.

Siippa luovutti. Hän käänsi tiimarikatseensa kirjaansa ja toivoi rauhaa. Minä sen sijaan olin päässyt vauhtiin:

- Sun pitäisi kyllä sallia itselles vähän leijumista.
- Mä luen nyt tätä kirjaa.
- Ihan totta. Se tekisi sulle hyvää. Kotiteatterin asennuskin voisi olla keskittymisen, kontrollin ja asennusoppaan plaraamisen sijaan valtava flow kokemus.
- Ihan totta, mä yritän lukea tätä kirjaa.
- Ja noista kolotuksistakin pääsisit eroon, kun ottaisit vähän kevyemmin. Antaisit mielelle tilaa pörrätä. Kuuntelisit kehoa.
- Kuule, mulle riittää se, että sinä suriset kokoajan siinä vieressä. Ja näänhän mä unia.
- Totta. Sun unet on ihan villejä. Mä oon niistä oikeastaan vähän kateellinen.

Siipalta jäi taas lukeminen kesken. Hän alkoi kertoa, miten mahtavia fiiliksiä hän saa unissa siitä, että pystyy etenemään valtavilla ilmavilla pompuilla kevyesti ja pitkälle.

Minä en ole ikinä lentänyt unissani ja siippa tietää sen. Harvoin edes muistan, millaisia unia olen nähnyt.

- Okei, myönnetään. Sä osaat leijua unissasi. Muttet valveilla.
- Sittenhän me ollaan tasapainossa. Mä luen asennusoppaita ja kirjoja, joissa ei ole kappalejakoa ja lentelen unissani. Sä lentelet valveilla ollessasi ja nukut kuin tukki. Vai pitäisikö munkin ryhtyä kahvittelemaan näkymättömien ihmisten kanssa valveilla ollessani?
- Mä en ole tavannut näkymättömiä ystäviäni sitten lapsuusvuosien.
- Eiks joku sun sisaruksista istunut ne hengiltä 60-luvulla.
- Mä rupeen nyt nukkumaan. Haluatko, että luen sulle yhden iltarunon?
- Kiitos en.
- No, hyvää yötä sitten. Haluatko lukea mulle viritinvahvistimen asennusohjeet. Jos vaikka sinne olisi joku piilottanut inspiraation.
- Hyvää yötä rouva. En mä inspiraatiosta tiedä, mutta siitä voit olla varma, että täkkisi alta löytyy aamulla ainakin perspiraatio.

Ystävyyden talo

2011-03-09T18:47:00.008+02:00

Minulla oli tuottelias päivä. Iltapäivällä istuin kellarikonttorissani. Pyörittelin tuotoksiani ja olin onnellinen. Moni raaka ajatus oli muuttunut sanomiseksi. Tällaiselta Messiaasta varmaan tuntuu hyvinä päivinään.

Päätin lähteä kirjastoon hakemaan lisää henkistä pääomaa.

Siippa ihmetteli kotiin tullessaan, miksi näytän päiväkahviseuraa koko päivän tarjonneelta. Minä siihen, että kieltämättä päivä on ollut tuottelias. Siippa mittaili olemustani eikä selvästi tiennyt, miten suhtautua teoriassa vetävän näköiseen olemukseeni, jonka hekuma oli jäänyt 1900-luvulle 50 kiloa sitten. Jätin kertomatta että punaiset posket, kevyt vaatetus ja hikinen olemus olivat tuulipuvussa hiihdetyn kirjastokeikan ansiota.

Sitten ovi kävi. Sisko tipautti painavan kassin jalkojeni juureen. Tunnistin sen esikoisen treenikassiksi:

- Tän sisällön voi kuulemma pestä!
- Siis, häh?
Sisko nauroi:
- Joo, joo, siis voi pestä.
- Niin varmaan. Nosta se esikoisen sängylle sellaisenaan.

Siippa tunki vastavirtaan samaan tilaan. Oli kuulemma lähdössä hakemaan teiniä hot yogasta ja sitten latta-TV:tä experttien varastolta. Huutelin perään, että takaisin ei ole tulemista ilman kiloa irtokarkkeja.

Kohta olin taas yksin. Ostin pari teatterilippua netistä. Söin päivälliseksi teinin leipomia pikkuleipiä. Juttelin tunnin äidin kanssa puhelimessa ja bongailin sohvan alla piileskeleviä villakoiria. Sitten ryhdyin ahmimaan kirjastosta mukaan tarttunutta ystävyyden taloa.

Palvelun ja vaivannäön suhdanteissa

2011-03-05T14:47:00.015+02:00

Viime talvena taloyhtiön katoilla hääri liuta virolaisia lumenpudottajia. Tänä vuonna lumenpudotus siirtyi itsepalveluaikaan. Taloyhtiö osti puuhapeteosakkaiden yhteiskäyttöön Kare Kaapparin.

Minä olin aivan varma, että suurin osa yhtiön osakkaista luottaa suomalaisen insinöörin lujuuslaskelmiin mieluummin kuin ryhtyy Karea käsittelemään. Toisin kuitenkin kävi. Kare oli kovempaa kamaa kuin Oslon MM-kisojen naisten kolmenkympin hiihto. Se kokosi urbaanit suomipojat ikään katsomatta pihalle ensimmäiseen näytökseen.

- No jo on pojilla härpäke, totesi kauppakasseja kantava naapurin muija lävistäessään taloyhtiön miesten taikapiirin.

Minä päätin lähteä naapurin rouvan peesissä sisälle. Laite oli sen verran omituisen näköinen kalahaavin ja rullaverhon yhdistelmä, johon oli liitetty teleskooppivarsi, että näin parhaaksi paeta paikalta.

- Onneksi siinä ei ole moottoria, sanoi rouva minulle.
- Vielä.

Olin aivan varma, että ensi talven Kare Kaappari Pro mallissa varmasti jo olisi moottori ja että sitä myytäisiin 99-hinnalla kaikissa niissä paikoissa, joista voi ostaa myös betonimyllyjä, painekyllästettyä puuta, ruohonleikkureita, lehtipuhaltimia, lumilinkoja ja grillejä.

-No, ollaan iloisia, että isännillä riittää energiaa tehdä itse. Se on aika harvinaista nykyään.

Naapurin puheet muistuttivat minua eilisestä kauppareissusta. Eräs rouva suostui ostamaan ghanalaisen suippoananaksen, jos esittelijä suostui kuorimaan ja paloittelemaan ananaksen hänelle. Ja suostuihan hän. Muija pyöri esittelijän ympärillä ja selitti, että kuoriminen on hankalaa ja vie paljon aikaa.

Minua nykyrouvan kädettömyys nauratti. Jatkoin matkaa kulmiani nostellen ja hymyssä suin kohti pottulaaria ja porkkanoita. Valitsin multaporkkanoiden vierestä puhtaampia valmiiksi pussitettuja porkkanoita ja multaperunoiden vierestä esipestyjä. Otin myös ilolla vastaan ilmaisen fileoinnin kalatiskillä. Ja perjantain päivälliseksi kelpasi tulikuuma juuri uunista tullut valmiiksi grillattu broileri.

- Niin, mä kyllä veikkaan, että Kare Kaappari kokee hyljätyn nuken kohtalon jo ensi talvena.
- Ensi talvi on ihan eri juttu, sanoo naapurin rouva, lumenpudottajat palaavat.
- Kunnes päästään yhtökokoukseen, jossa joku uusi tulokas ehdottaa moottoroidun Kare Kaappari Pron ostamista.
- Ja vanha polvi alkaa muistella vuosisadan talvea 2011, jolloin he pudottivat lumet paljain käsin, alkeellisilla välineillä.
- Sama talvi muuten, jolloin K-kaupan hedelmä- ja vihannesosastolle tuli kuorimispalvelu.

Päiväkodin pihasta pakkaseen pelkissä stringeissä

2011-02-27T18:52:00.010+02:00

Ihan sattumalta altistuin tänään BUU-klubbenille. Pienten alle kouluikäisten lasten puuhia oli mukava katsella. Ne eivät olleet muuttuneet miksikään parissa kymmenessä vuodessa, tietenkään. Siinä missä farkun lahje on ehtinyt leventyä ja kaventua ja vyötärö kulkea alas lanteille ja takaisin ylös, päiväkodin pihassa ei ollut muuttunut mikään. Samanlaisilla pyörillä poljettiin kuin silloin ennen ja yhtä hauskaa näytti olevan liukumäessä käsinuken haastateltavana.

Missä vaiheessa kaikki muuttuu?

Eilen minulla oli ilo istua pallopelin katsomossa teinin ja hänen kaverinsa kanssa. Jo palloiluhalliin kävellessämme kyselin, miksi sinne pitää kantaa matkalaukunkokoinen käsilaukku? Mitä siellä oikein on, utelin.

Katsomossa ensin teini ja sitten kaveri veti käsilaukun kätköistä energiajuomapullon.
- Jaa, tankkaustauko vai?
Teini mulkaisi ja yritti sivistyneesti hörppiä pullon suusta.
- Minkä takia te juotte energiajuomia? Menikö kauppakeskuksessa samoilu hapoille tänään?
Taas mulkaisu, mutta minua se ei enää pysäyttänyt.
- Toi tavara on ihan silkkaa paskaa, sori nyt vaan. Mä en todellakaan ymmärrä, mitä järkeä noita litkuja on imeä?
Kaveri oli hiukan hämillään, mutta teini ei ollenkaan:
- Sä oot aina niin korrekti.
- Kuule, mun tehtävä on kasvattaa torvista konserttisalikelpoisia.
Sitten käännyin kaverin puoleen:
- Kait sulla tänään on jalassa tuplasukkahousut?
- On, sanoi lapsi leveästi hymyillen.

Pari päivää aikaisemmin olin kysynyt pakkasessa hytisseeltä kaverilta, oliko hänen farkkujen alla mitään muuta kuin stringit. Kaveri puisteli päätään. Teini oli sitä mieltä, että minunkin pitäisi pitää jotain rajaa kommenteissani. Minä marssin siltä seisomalta, Esplanandilla kun oltiin, Marimekkoon ja lupasin ostaa kaverille pitkät raidalliset kalsarit. Oletteko koskaan kuulleet marikalsareista, utelin tytöiltä. Teinit seurasivat vanavedessä kauhun sekaisin tuntein. Toi hullu vielä ostaa ne sulle, kuulin teinin kuiskivan kaverilleen. Lopulta nuoret selvisivät tilanteesta. Marikalsareiden valmistus oli lopetettu.

No, mitä sitä markkinavoimia vastaan taistelemaan. Komensin teinit seuraamaan johtajaa. Opetin heille säiltä suojatun reitin Stokkan kulmalta maan alitse Kamppiin, tulevien shoppailuretkien paleltumavammojen minimoimiseksi.

Niin, milloin kaikki muuttuu?

Reilu kymmenen vuotta sitten nämäkin ladyt puuhasivat mieli avoimena ja räkä poskella päiväkodin pihalla. Haalarin alla oli villahaalari ja mehuhetkessä juotiin ihan tavallista Mehukattia.

Teini istahtaa illalla Idols-katsomoon ja minun on pakko kysyä häneltä:

- Muistatsä ollenkaan niitä aikoja, kun sä mennä huitelit pelastusliivit kesämekon päällä eikä haararemmi haitannut sun lookkia yhtään?

Aamuinen korpitaival

2011-02-23T22:03:00.006+02:00

Jäin bussista ja aloin kävellä kohti tuttua äänien ja valojen täyttämää risteystä, josta voisin nousta toiseen kotiinpäin menevään bussiin.

Risteykseen saavuttuani tajusin, ettei se ollutkaan tuttu, vaan pimeä, kolkko ja tyhjä tienristeys. Tuttua bussipysäkkiä ei ollut mailla ei halmeilla. Liikenne ja katuvalot olivat poissa. Ostarikin, jonka vannon vielä äsken nähneeni, oli kadonnut kadunkulmasta.

Huomasin, että tie, joka ennen vei vaikka minne, päättyi meren rantaan liukkaille hyhmäisen veden vallassa oleville kallioille. Meren takana oli tutun kaupungin silhuetti valoineen, mutta aivan liian kaukana.

Missä minä oikein olen?

Käännyin ympäri ja päätin lähteä tallustamaan ainoaan mahdolliseen suuntaan eli pimeää korpitaivalta kohti edessä näkyvää mutkaa. Olin ymmälläni. Minne kaikki tuttu ykskaks katosi? Uskoin kuitenkin, että asiat selviävät, kun vaan tallustan eteenpäin. Tien varrella on oltava ihmisiä tai vähintään taloja tai jotain merkkejä elämästä, joka johdattaa minut takaisin katuvalojen valaisemalle tutulle reitille.

En nähnyt kunnolla eteeni. Silmien aukipitäminen oli vaivallosta. Mietin, mistä se voisi johtua? Myös kävely oli hankalaa. Jalkojani veti kyykkyyn jonkunlainen leveä remmi. Takki viisti maata ja painoi. Eteneminen oli todella hikistä ja hidasta.

Etäällä näkyi ihmisen silhuetti. En ollut varma, tuliko se, vai menikö. Mutta lupaus elämästä, mahdollisesta avusta tai suunnannäyttäjästä nyt kuitenkin.

Yritin edetä. Kunnes heräsin. Aamupäivä oli pitkällä. Minun tyynylläni oli kuolaläikkä ja poskessani painaumia. Koti oli tyhjä ja työ kutsui.

Liian vanha hiihtolomalle

2011-02-19T14:20:00.009+02:00

Teinillä on hiihtoloma ja siksi hän avaa aamupäivällä TV:n alppitunnelmissa.
-Voi vitsi, kun tekis mieli lasketteleen.

Ryhdyn viettämään laatuaikaa lapsen kanssa ja rojahdan säkkituoliin TV:n eteen.
- Sullahan oli mahdollisuus lähteä Ylläkselle.
- Mut mä oon töissä.
- Niin, sä siis valitsit työnteon hiihtoloman sijaan.

- No, ainakin sun laskettelukamat pääsee hiihtolomalle, toteaa sisko tunkiessaan kaakaojauhoa Åreen lähtevään reppuun.

Pukkaan teiniä kylkeen:
- Olisitko uskonut, että sisko muuttuu yhdessä yössä humanistista alppinistiksi?

Sitten käännyn siskon puoleen, jolla on vielä häntäluu hellänä parin viikon takaisesta lasketteluretkestä Etelä-Suomen rinteille:
- Hei, sulla on hyvä tapaturmavakuutus voimassa, mutta oletko sinä ottanut matkavakuutusta? Vai meinaatko maksaa omasta pussista teinille uudet kamppeet, jos ne häviävät tai menevät rikki?
- Ostan uudet.
- Alppinisti ja optimisti, kuiskaan teinille nauraen.

- Vitsi siellä on hieno ilma. Pitäisi kyllä lähteä ulos, totean hyvästä asennosta säkkituolista.
- Minä lähden rouvan kanssa ulos. Mennäänkö kävelylle, kyselee siippa
- Tänään on sellainen ilma, että käpöttely taajamassa ei oikein luo hiihtolomatunnelmaa. Pitäisi päästä meren jäälle ja hiihtää kohti aurinkoa kuuma mehu vyöllä ja suklaata anorakin taskussa.
- Jaa, no sit mä en lähde sun kanssa. Joka paikassa varoitellaan merelle menosta.
- No, sit mä jään tähän pujottelemaan.
- Varo vaan, ettet aja ulos radalta, kuittaa sisko viimeisiä releitä keräillessään.

- Jos äiti kerran ei lähde ulos, niin mä voin heittää sinut, sinne missä se teidän Åreporukka kokoontuu, sanoo siippa siskolle. Onko sulla muuten sellainen kaulassa roikkuva kukkaro? Haluatko lainata minulta?
- Isä, se on menossa Åreen, ei Lähi-Itään, mutisee teini. Voisitko tuoda takastulomatkalla kermavaahtoa laskiaispulliin.
- Meinaatsä leipoa, kysyy sisko. Sä leivot aina silloin, kun mä en ole paikalla.
- Eikö tässä juuri opittu, että elämä on valintoja: Ylläs tai duuni, Åre tai laskiaispullat! Kaikkea ei voi saada. Teini levittelee käsiään ja opettaa isompaa.

Kun sisko on saatu matkaan ja pullataikina nousuun ja kun Tanja Poutiainen on toisena ensimmäisen laskun jälkeen, siippa saa houkuteltua minut kävelylle. Ilma on hieno. Tällaiseksi nämä meidän hiihtolomat ovat sitten menneet, totean siipalle yhden ikäluokan kasvun nuoriksi aikuisiksi nähneen Suomen Höyhenen sisältä.

- Nuorena, kun hiihtolomat loppuivat penkkareihin, tunne oli hieno ja elämä edessä. Mutta nyt, kun ne loppuvat siksi, että lapset ovat kasvaneet, tuntee itsensä vanhaksi.
-Vanhaksi ja vapaaksi, sanoo siippa hengitys höyryten.

Rakkaus on ruutukuosia ja paristonvaihtoa

2011-02-18T16:33:00.006+02:00

Esikoinen on rakastunut. Kaikenlaisia uusia velvollisuuksia ja pulmia pukkaa tuon tuosta hänen arkeensa. Hyvissä ajoin ennen ystävänpäivää hän mietti, mitä keksisi rakkaalleen ystävänpäiväyllätykseksi. Ehdotin sushia ja jatkoin, että isä varmasti lainaa riisinkeitintään ja japanilaista veistään. Olin aivan varma, että tilaisuus on sen verran ainutlaatuinen, että siippa hyväksyy anomuksen ja kaivaa vaatekaappinsa kätköistä aarteensa, joiden hallinta-ja käyttöoikeus on ollut vuosikaudet yksinoikeudella vain hänellä.

Ystävänpäivää edeltävänä lauantaina esikoisen projekti oli edennyt toteutusvaiheeseen. Illansuussa pöllähti pakkasen purema ja punaposkinen esikoinen eteiseen Tokyokanin muovipussi pullollaan tavaraa. Myös kukkakaupassa oli selvästi käyty:

- Arvaa, mitä maksaa yksi iso, punainen ruusu?
- 10 euroa?
- 15 euroa! Voitko sä tajuta! Vii-si-tois-ta euroa!
- No, ostitko?
- En, ostin valkoisen ruusun sain kympillä.
- Onko sulla nyt kaikki sushitarpeet hommattu?
- On.
- Ota tuolta kaapista vielä japanilaiset tarjoilulautaset ja kupit, saat fiilistä kattaukseen.

Hetken lapsi pörräsi kaapeillani ja kolisteli siipan vaatekaapilla. Sitten ovi kolahti ja riisinkeitin katosi pakkaseen.

Maanantaina, ystävänpäivänä, lapsi palasi tyttöystävältä saatu ruutukuosi päällään. Sushi oli onnistunut yli odotusten. Se oli ollut parempaa kuin isän sushit ikinä, mistä siippa hiukan nosteli kulmiaan. Kuviakin oli otettu. Kukka oli ollut kaunis ja tilaisuus onnistunut.

- Siitä se lähtee, sanoin. Ennenkuin huomaatkaan löydät ton paidan vaatekaappisi kätköistä ja ihmettelet, minne vuodet katosivat.

Siippa otti riisinkeittimen ja lähti piilottamaan sitä vaatekaappiinsa. Palattuaan hän ihmetteli, mikä noissa ruutupaidoissa oikein on. Hänelläkin oli niitä kuulemma kaappi täynnä ja kaikki naisten, tai naisen, ostamia. Hän kääntyi esikoisen puoleen ja taputti isällisesti olalle:

- Et sinäkään ole suostunut ruutukuoseissa kulkemaan sen jälkeen kun voimasi riittivät sanomaan äidille vastaan, mutta kummasti näytät tuossa viihtyvän.

Esikoinen hymyili ja minä pääsin heittämään hellän herjan elämänkumppanilleni:

-Kuule, parempi ruutukuosi kuin vuosipäivän kunniaksi ostettavat uudet patterit palohälyttimeen.

Nyt siippa kääntyi minuun päin ja säteili suuria tunteita:

-Mitä menit rakastumaan kansallisena hätäpäivänä? Oma syy.

Kylmä lämmittää!

2011-02-14T17:28:00.009+02:00

Tallustin bussista purkautuneena Kampin terminaalissa, kun yhtäkkiä koin suurta vapauden tunnetta. Yritin taistella vastaan. Haloo, olet Kampissa, hoin itselleni, kärrättynä maan alle kuin menninkäinen, joka pakenee päivänsädettä ja tulipalopakkasia.

Silti. Fiilis oli mahtava ja kevyt mönkiessäni eteenpäin pikimustassa pompassani. Minä en todellakaan tarvinnut Ystävänpäivää hyvänolon aikaansaamiseksi. Minulle riitti kiireetön rientäminen palaveriin keskellä Suomen talvea. Ulkomaalaistaustainen kahvilanpitäjä nauroi kanssani. Hän sanoi, että hänestä keli oli karmea ja häntä paleli, mutta suomalaisten mielestä keli oli kuulemma raikas!

Seuraavana päivänä istuin Kaisan kahvilassa bussinvaihtojen välillä. Ulkona oli pakkasta reilut parikymmentä astetta. Hörpin kahvia, söin fetapinaattipiirakkaa ja seurailin erilaisten toppatakkiporukoiden kokoontumisajoja sekä heidän seassa istuvaa somalimiestä, jota pakkanen selvästi koetteli.

Yhtäkkiä joku lämmitti selkääni keväisen kuumasti. Aurinko! Se muistutti kylmän ikkunaruudun läpi voimistaan.

Myöhemmin, kun tallustelin asiakkaalta kotiin tuplatumput käsissä ja pipo syvällä päässä, huomasin varman kevään merkin. Sinistä taivasta vasten lehdettömässä koivussa istui harmaa varis, joka selvästi tiesi olevansa kauneimmillaan juuri tuona kylmänä ja kirkkaana pakkaspäivänä. Minä hymyilin itsekseni ja tunsin, kuinka kylmä pakkaspäivä lämmitti oloa. Sitten viivähdin hetken vällyineni variksen vieressä ja olin onnellinen, että olin siellä enkä toimistossa.

Kun isä Latta-TV:n osti...

2011-02-12T15:51:00.016+02:00

Siippa lukee mainoksia. Minä keittelen päiväkahvia. Esikoinen on palauttanut juuri auton ja teinikin taitaa olla herännyt.

- Mitä sä kattelet? LattaTV-mainoksia? Mikä noista olisi se, minkä sä haluaisit?
- Odota vähän, siippa innostuu. Hän selailee mainoslehtistä eteen ja taakse. Tulee takaisin sivulle, jossa myydään jääkaappipakastinta.

- Et kait sä jääkaappia halua?
- No en, odota nyt. Missä se oli..... Tässä!
- "Hifistin toivetelevisio". Käy ostamassa se.
- Häh?
- Käy ostamassa se. Mä olen ajatellut, että tolle seinälle sen voisi laittaa. Siellä se ei hallitse koko olohuonetta.
- Ihanko totta? Oletko sä tosissasi?
- Olen. Käy ostamassa se.

- Antaako mutsi viimein luvan viiskyttuumaiselle? Suihkunraikas esikoinen rientää varmistamaan, että isukki ei tätä tilaisuutta sössi.

- Joo, käännyn esikoisen puoleen varmistelemaan, että projektin rajaus on ymmärretty:
- Siis pelkälle TV:lle ilman mitään johtoja ja hirveitä hifi-virityksiä.
- Eihän sellaista töllöä olekaan, missä ei ole johtoja.
- Eikö? Eiks niitä ole kaiken maailman langattomia virityksiä.
- No on, mutta kyllä ainakin sähköjohto pitää jostain vetää.
- Isä poraa reiän seinään ja vetää sähköt makuuhuoneen puolelta. Oliko muuta?

Siippa pyörii nojatuolissa ja virittelee selvästi jo systeemiään mielikuvissaan:

- Mutta, miten tohon saa kaiuttimet.
- Mitkä kaiuttimet, kysyn.
- Siihen pitää saada kolme kaiutinta TV:n yläpuolelle.
- No sit laitat sinne kolme kaiutinta, siirrät noi tosta.
- Mutta millä sinne vetää kaikki piuhat.
- Eiks langattomia kaiuttimia ole olemassa?
- No, on, mutta ne maksaa.
- Paljonko?
- No, tonnin.
- Ostat sitte sellaiset kanssa.

- Kyllä siihen pitäisi saada vedettyä scartliitinkin, jotta dvd:den katselu voisi jatkua.
- Niin pitäisi, esikoinen peesaa.
- Kuka DVD:tä enää tarvii. Eiks leffoja voi ostaa jonkun USB-tikun päässä tai netistä.
- Mut kyllä mä haluaisin siihen kunnon äänet ja dvd-leffojen katselumahdollisuuden myös. Ja noi meidän nykyiset äänentoistolaitteet vaatii piuhojen vetoa.

- Mitä sä faija oikein mietit. Jos sulla on lupa, niin eiks mennä ostamaan se TV, ratkaistaan muut jutut myöhemmin.
- Menkää, kunhan muistatte, että se tulee tolle seinälle ja että kaikki romppeet on piilotettu niin, ettei niitä huomaa röntgenkatseella edes kaikki tietävä naapurin täti.
- No isä, mennään! Mitä sä vielä mietit?

- Minä mietin, että kannattaako ostaa uudet kaiuttimet.
- Mikä noissa vanhoissa on vikana? Siirrät ne vaan riviin tohon töllön päälle.
- Siitä tulee niin ruman näkoistä.
- Totta. Seinä tulee aika täyteen eikä toi makuuhuoneen oviaukko auta yhtään, sanon siippaa peesaten.
- Mä maalaisin seinän tummemmaksi, sanoo esikoinen autoavaimia heilutellen.
Sitten minulla leikkaa:
- Mitä jos revittäisiin karmit veke ja muutettais ovi liukuoveksi.
- Joo, hyvä idea! No faija, nyt mennään TV- ja liukuovikauppaan.
- Älähän hötkyile lapsi, siippa pyörii edelleen tuolissaan mainoslehtistä rypistellen.

- Mitä te täällä puuhaatte, teini saapuu taikapiiriin.
- Mietitään, jos tohon laitettais vähintään viiskyttuumainen telkkari.
- Tohon? No, sit pitää ostaa verhot.
- Uudet telkkarit kestää paremmin sitä, että aurinko paistaa suoraan niiden pintaan.
- No, ostetaan sitten verhot. Pimentävät rullaverhot. Ei ne paljoa maksa.
- Mutsilla on tänään rahaa!

Teini katselee seinää kädet puuskassa ja lataa sitten:
- Jos toi ovi on ongelma, niin miks te ette siirrä oviaukkoa tonne eteisen puolelle.
- Hyvä idea! No isä, mennään.
- Tosi hyvä idea! Käännyn teiniin ja huomaan, että alan innostua:
- Kyllä sä oot lapsi tullut niin äitiisi. Miten mä en tuota keksinyt: umpeen koko ovi, narikka helvettiin ja reikä tilalle!
- Kyllä kait me edelleen naulakkoa tarvitaan, toppuuttelee siippa.
- Joo, mutta toi koko seinä on pelkkää kaappia. Osa aukeaa makkariin osa eteiseen. Käännetään makkarin kaapit tuulikaapin kohdalla eteiseen päin. Siitä tulee naulakko. Hitto, tästä tulee tosi hyvä!

- No isä, mennään.
- Tosta kaapiston päästä sais kyllä rakennettua räkin kaikille äänentoisto yms. masiinoille, siippa pohtii ja tuoli pyörii.
- Niin sais. Tästä tulee hyvä. Ei kun kustannuslaskelmaa tekemään ja etsimään ammattimiehet hommiin. Eiks tää suunnittelupalaveri oo tässä. Nyt vaan kääritään hihat ja ryhdyään töihin. Tulkaas kaikki päiväkahville.
- Ei siinä mitään ammattimiehiä tarvita. Tää on helppo toteuttaa.
- Just niin isä, vähän poravasaraa peliin ja pakkelia ja sit vaan maalia. Lähdetään nyt hakeen se töllö.

Siippa nousee:
- Kyllä se on niin, että yhden telkkarin takia mä en tähän ryhdy. Menee koko yläkerta remonttiin. Mulle kelpaa toi vanha kuvaputkiviritys.
- Ootko varma? Tossa sun mainoslehtisessä lukee, että viimeinen viikko, pidä kiirettä!
- Olen aivan varma.
- Faija, sä et niin ymmärrä mitään tilanteeseen tarttumisesta.

Herra siivooja ja rouva sovinisti

2011-02-12T10:31:00.007+02:00

Totesin siipalle lauantain Hesaria lukiessani, että tänään pitää imuroida. Ennenkuin sain teepannun hellalle niin siippa jo raahasi imuria perässään.

-Eiks syödä aamiainen ensin?
-Mä ehdin imuroida tässä välissä.

Minä aloin nostella aamiaista pöytään ja siippa laulattamaan imuria. Minun hommani oli tietysti nopeammin valmis. Istahdin ruokapöydän ääreen ja katselin talvista metsämaisemaa ikkunan takana. Siippa kolusi nurkkia ja pöydän alusia.

-Juotko sinä teetä?
-En, teen puuron.

Siispä kaadoin teen ja tein voileivän. Puristin sitruunaa kuppiin. Siippa pyörähti pistämässä puuronsa mikroon ja jatkoi sitten puuhiaa. Hetken päästä imuri sammui ja mies ihmetteli, oliko mikro ollut ollenkaan päällä.

- Oli se. Kilahti vähän aikaa sitten.

Siippa saapui kuppeineen pöydän ääreen. Lorautti soijaa puuronsa sekaan ja ryhtyi mättämään.

-Kuule, jos sinä olisit nainen ja minä mies niin me olisimme vanhanaikaisia.
-Niin, sinä olisit sovinisti ja sohvaperuna...
-Ja sinä olisit se perheenäiti, joka tekee kaiken, koska osaa paremmin. Mulla ei olisi ollut mitään saumaa lasten vaipanvaihdossa tai pyykinpesussa saatikka siivoamisessa.
-Voi olla.
-Mutta koska meidän roolit on päälaellaan, niin me ollaankin moderneja. Minä teen veroilmoituksen ja maksan laskut, ja sinä siivoat ja peset pyykit.
-Ja teen lumityöt.
-Totta, ja käytät poravasaraa yksinoikeudella.
-Oletko muuten koskaan ajatellut, että meidän perheessä tämä asioiden tila voi myös olla evoluution ansiota. Huonot käytännöt ja tavat vaan kuolee pois.
-Niin kuin mun siivoaminen ja pyykinpesu? Sä aina unohdat ne kymmenen vuotta, kun lapset olivat pieniä, meillä oli mustia koiria ja valkoiset lattiat. Mutta asiaan. Mulla on tuolla alhaalla yhdet housut, jotka pitäisi prässätä.

Siippa katsoo minua ja hymyilee:
-Niitä aikoja ei muuten muista lapsetkaan.
-Kyllä joku psykoterapeutti ne muistot sieltä löytää, jos tarvis on.

Siippa tarttuu imuriin ja minä ajattelen olla avuksi:

-Saako nää tuolit jo laittaa paikalleen?
-Ei vielä, mä pyyhin vielä lattiat.
-Imuroithan sä myös vessan.
-Et sä kans mitään huomaa. Justhan mä sen imuroin.

-Kuule, joskus kun oot oikein tarmokkaalla tuulella, niin voisit imuroida ton kirjahyllyn päällisen.
-Mitä sä sanoit? Mä en kuule tän imurin äänen yli mitään.
-Sanoin vaan, että mä meen kirjoittamaan sovinistiblogia sillä aikaa, kun sä siivoat. Lähdetkö mun kanssa sit kirjastoon?
-Joo voin lähteä, mutta ensin pitää siivota ja pestä lattiat!

Energiavarkaissa Pasilan asemalla

2011-02-10T15:05:00.008+02:00

Kaikki junat ovat myöhässä ja pahimmassa tapauksessa peruutettu kokonaan. Maitokahvini on haaleaa ja minun eilinen päänsärkyni muistuttaa vielä takaraivossa. Kello ei ole puolta kahdeksaa aamulla ja pakkastakin on enemmän kuin lääkäri määrää. Pasilan aseman parvella, missä me junanvaihtajat istumme ilmastointilaitteen päällä, on ruuhkaa.

Sitten eteeni pöllähtää jostain nainen ja mies. Nainen on lähdössä, veikkaisin, kaukojunalla ja Tampereelle. Tyyli on asiallinen. Vieressä seisoo siisti lentomatkalaukku kuin paraskin näyttelykoira. Veikkaan että laukkuun on viikattu yöpaita, puhtaat pikkuhousut, viininpunainen merinoneule ja puolihame sekä varanailonsukkahousut ja toimiva monilokeroinen nesessääri.

Ympärillä häärii mies. Hänellä on pipo silmillä, roskapussinvientiverkkarit jalassa ja toppatakki päällä. Mies sanoo jotain naiselle ja nainen nyökkää. Sitten mies sanoo taas jotain ja nainen nyökkää. Sitten mies kurottaa ihan vähän halatakseen ja hyvästelläkseen, ja hamuaa samalla ohutta suukkoa. Nainen vastaa sen, minkä huulipunaltaan voi. Sitten mies tekee lähtöä, pyörittelee autonavaimia. Nyt minäkin jo kuulen, että hänellä on kiire. Mutta sitten hän kuitenkin vielä tulee takaisin ja haluaa antaa yhden suukon lisää. Ja nainen vastaa eleettömästi, mutta kauniisti.

Ympärillä pyörii Pasilan aseman arki ennen puolta kahdeksaa. Rullaportaat sylkevät ihmisiä, jotka kiertävät paria oikealta ja vasemmalta huomaamatta yhtään mitään. Yksi Tampereen junan odottajista, oletan, tepastelee parin edessä edestakaisin ja antaa yksityiskohtaisia ohjeita, miten päiväkotiin kärrättävien lasten haalarien lahkeet pitää vetää kenkien päälle.

Minä huokaisen syvään vaihtomatkustajien rivissä. Varastan parin ympärilleen luomasta kehästä muutaman molekyylin kehooni, sillä minulta jäi energiatankkaus kotona tänä aamuna väliin ja kohta minun pitäisi asiantuntevana ja tehokkaana lausua mielipiteitä johtoryhmälle.

Sitten on minun vuoroni jatkaa matkaa. Huomaan, että taivas on täyteläisen tummansininen, kuin mummon viinimarjamehutiiviste. Kaikki päivän hyvät ajatukset ja ilon aiheet ovat vielä tiiviisti tallessa taivaan tummassa taftissa. Puolilta päivin on jo toisin. Aamun juhlava kansi on haalistunut päiväksi ja ajatukset levinneet taivaan sineen.

Appelsiinien vapaaehtoinen ulkoiluttaja

2011-02-05T17:38:00.004+02:00

Ostarilla on säpinää. Varsinkin parkkipaikalla. Kaikki täyttävät jääkaappejaan ja muita komeroitaan. Punainen ukko pysäyttää minun matkanteon risteykseen. Asuni on tuulitakki ja farkut, hiihtopipo ja talvisaappaat sekä räikeän monivärinen marikassi. Niin ja mainoskaulaliina.

Teini häpeäisi silmät päästään.

Olen menossa kirjastoon ja tekemään samalla perheen viikon ruokaostoksia jalkapatikassa kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Taioin aamulla teinin tyhjäksi määrittelemästä jääkaapista kymmenenlitran kattilaan maukkaan vihanneskeiton, jolla perhe selviää muutaman päivän (ja jos nuorisoa ei kotona näy, siippa ja minä koko viikon). Pilkoin joulusta jääneet lantut, valkoisia haituvia työntäviä multaporkkanoita, muutaman vihanneslaatikon pohjalla pyörineen perunan, yksinäisen kukkakaalin, viikon vanhan parsakaalin, pari sipulia, sellerin ja palsternakkaa kattilaan ja täytin sen vedellä ja mausteilla. Päätin, että se, joka kaipaa keittoonsa lihaa, voi pilkkoa joukkoon nakkeja, joita oli jäänyt yli siipan yksinäiseltä retkeltä maalle.

Perheemme viikon ruokavarastosta puuttui kirjalistani taakse kirjoitetun ostoslistan mukaan jauhelihaa, maitoa ja leipää. Lisäksi tarvitaan tiskirättejä ja tiskiharja.

Ukko vaihtuu vihreäksi ja matkani jatkuu.

Kassi alkaa täyttyä kirjastossa, mitä en jostain syystä ollut ajatellut yhtään, kun olin laskenut kotiinkannettavan taakan määrää.

Kaupassa olen jumissa jo heti vihannesosastolla. Kanta-automarkettiini verrattuna minusta tuntuu, että työntelen kärryäni nukketalossa. Porukan kanssa ei voi olla törmäilemättä. Ihan kuin Linnanmäen autoradalla! Jokapuolelta tulee osumia.

Katselen tomaatteja. Et tarvitse niitä sanoo joku sisälläni. Sitten katson appelsiinejä. Et jaksa kantaa kaikkea. Älä sorru jo ensimmäisten laarien kohdalla!

Harkitsen pitkään ja kuuntelen samalla, kun nuorta lähihoitajaa lölytetään suolakurkkutynnyrien luona puhelimitse siitä, että joku vanhus on jäänyt hoitamatta. Ja lähihoitaja antaa asiallisesti takaisin. Ei jää toiseksi. Puhelu päättyy rakentavaan ehdotukseen, jonka kiihkoileva omainen selvästi hyväksyy. Tekisi mieli mennä sanomaan, että hyvin hoidettu!

Mutta sen sijaan, päätän ottaa pussillisen appelsiinejä. Ne ovat halpoja tähän aikaan vuodesta ja teini tykkää niistä.

Sitten. Sitruunat! Nehän ovat kaikki loppu. Flunssa-aikana on niin ihana puristaa sitruunamehua teen sekaan. Otan muutaman. Oletko nyt aivan varma? Olen. Otan muutaman eli kuusi.

Maitoa. Sehän oli listallakin. Yleensä ostan 5-6 puolentoista litran pönikkää, mutta tietysti se on aivan liikaa tämän päivän keikkaan. Sitäpaitsi viime viikkoina maidon kulutus on pienentynyt ja olen joutunut pannukakun paistopuuhiin useasti. Tänään saa kaksi puolentoista litran pakkausta riittää.

Kauheaa, tässä kaupassa on Arlan ruotsalaista maitoa! Pakko sitä on kuitenkin ottaa.
Huomaan, että kyljessä lukee Hämeenlinnan Osuusmeijeri, joten kait tästä joku euro jää Suomeenkin.

No, minne sitten? Kaivan kirjalappuani esiin.

Ai, niin leipää. Vaasan ruispaloja. Montako? Kaksi vai kolme pakettia. Otan kolme, ei nämä niin paljon paina.

Sitten? Jauhelihaa. Missäs sitä on? Kurvaan nukkekodin käytävillä lihatiskille, jossa palvellaan. Papparainen ostaa yhden pihvin ja häntä palvellaan ruotsiksi. Oho!

Minä en löydä tiskistä mitään. Käännän kärryni ja lähden vastavirtaan valmiiksipaketoitujen jauhelihojen pariin. Mummeli, jonka kanssa törmäilen grillikanatiskin kohdalla, antaa ymmärtää katseellaan, että ajan yksisuuntaista väärään suuntaan. Löydän jauhelihan ja otan pari pakettia mukaan.

Sitten vielä tiskiharja ja -rätit. Noin. Nyt kassalle.

Edessäni olevan naisen ostokset ovat toista sataa euroa. Tuohan ostaa tällaisesta pikkukaupasta yhtä paljon kuin minä yleensä. Eukkoa nolottaa, kun kassa laskee ääneen hänen muovikassit. Hän levittelee käsiään ja valittaa, että kangaskassit jäivät autoon. Raukka, varmaan huomasi minun papukaijankirjavan kangaskassin ja nyt alitajunta työntää anteeksipyyteleviä ysköksiä suusta ulos.

Minulle kassa sanoo 25 euroa. Viikon ostokset viidelle hengelle. Tämä on ennätys!

Näytänpä tuolle muovikassitädille, miten nopeasti tuulipukukansan kirjavaan kassiin häviää viikonruuat:

Kirjat pystyyn kassin reunalle. Maitopurkit siististi vierekkäin kirjojen viereen. Jauhelihalaatikkopino kassin toiseen päätyyn. Ruispalat pystyjonoon tuohon. Noin. Sitruunapussi niiden päälle. Tiskirätit mahtuvat tuohon koloon. Ja tämä harja. Se menee pystyyn tuohon. Ai niin, nuo appelsiinit. Ne pitää ottaa kantoon. Adios!

Kiihdytän tuulikaappiin ja käännän eduskuntavaaliehdokkaan edestä vasemmalle. Vastaantulevasta liikenteestä suuri osa on varmasti tulossa minun tutusta automarketista, mutta jalkakäytävällä on tilaa. Muutama keppikävelijä ja sitten minä, appelsiinien vapaaehtoinen ulkoiluttaja.

Naapurissa asuva pariskunta tulee vastaan kotikadulla. Minulla on pipo vinossa, hiki pinnassa ja linssit huurussa. Heilautan appelsiinipussia ja marikassia iloisesti samanlaisella liikkellä, jolla punttisalilla parannellaan koukistajia:

- Hyötyliikunta Rules! Minulla on halvat huvit.
- Niin meilläkin, huikkaa naapurin rouva ja vilauttaa omaa kangaskassiaan.

Yksin kotona kuuden Ruunebergin kanssa

2011-02-04T21:17:00.006+02:00

Minä ja kuusi Runebergin torttua vietimme perjantai-iltaa keskenämme. Astianpesukonekin ilmoitti, että viikon työt tuli tehtyä ja hän vaikenee.

Luulin, että sakkia tulee ja menee normaaliperjantain tapaan, mutta erehdyin. Tänään kaikki olivat poissa. Kun minä sain kellarikonttorissa viimeisen palaverini jälkeen silikoinipallot pois korvistani, talo oli tyhjä. Siippakin oli liuennut bilettämään.

Nousin alakerrasta yläkerran pimeyteen. Söin täydessä hiljaisuudessa viimeisen marinoidun possufileen hännän ja otin jälkiruuaksi yhden Runebergin tortun. Ja kyytipojaksi toisen.

Soitin äidille.

Oikaisin ruokalevolle. Heräsin iltauutisten aikaan. Söin kolmannen Runebergin samalla, kun pyörin olohuoneen tuolissa ja mietin, katsonko Tuomas Embusken Suomen historian lyhyttä oppimäärää, mikkiin tarttuneita laulajia tai Amerikan hömppää 1,2,3,4,5...

Päädyin siihen, että syön neljännen Runebergin tortun.

Yht´äkkiä ovi kävi. Esikoinen pyörähti. Annoin viidennen ja kuudennen Ruunebergin hänelle mukaan varmuuden vuoksi.

Ryhdyin tuijottamaan Kovaa Lakia. Viimeisiään vetelevä kuvaputkitelevisio-halpisdigibox-yhdistelmä yritti kaikkensa, lisätäkseen tarinaan salaperäisyyttä. Vastaanotin oli todella valikoivalla tuulella. Tekstitys puuttui. Kuva ja ääni hajosivat neliönmuotoisten pikselipilkkujen sateeseen. Minulle riitti, että näin sieltä täältä muutaman sekunnin eri kohtauksista. Pysyin kärryillä hyvin. Loppuajan mietin miten Kovan Lain pikselineliöt eroavat Pikkukakkosen vastaavista.

Klo 22:50 pahis oli tapettu ja hyviksien päivä oli ohi. Ja minä löysin kuusi Runebergin torttua lisää jääkaapista.

Jätin ne sinne ja painuin pehkuihin.

Ennen nukahtamista selailin ET-lehden, Suuren Käsityö-lehden, AutoBildin, Pitäjänuutiset ja uusimman Cosmopolitanin. Olin nukkuvinani, kun perhettä alkoi valua kotiin puolen yön aikaan.

Aamulla heräisin siipan vierestä ja kaikki oli taas kuten ennen.

Sunnuntaihesari

2011-01-30T11:00:00.010+02:00

- Mikä toi ääni on?
- Ne antoi eilen illalla myrskyvaroituksen. Siellä tuulee.
- Niin, mutta mikä toi ääni on?
- Sä oot jättänyt vaatteista parvekkeelle.
- En ole.
- Se kuulostaa ihan joltain eläimeltä.

- Hitto, että siellä tuulee, siippa kurkistaa rullaverhon taakse.
- No, mikä se on?
- Naapurin lyhty. Kaikkea paskaa nekin jättää tuuleen keikkumaan.
- Minusta toi kuulostaa siltä, kun joku kaivaisi. Mitä, jos lehdenjakajan on jäänyt jumiin autonsa kanssa?
- Ei ole.

- Kuule, kyllä se on lehdenjakaja. Tossahan näkyy auton valot.
- Missä?
- Mennäänkö auttamaan?
- Mä en lähde mihinkään. Nyt ei ole tullut lunta, eikä siis ole mitään syytä, miksi pitäisi ajaa auto penkkaan keskellä yötä.
- Se veisi meiltä viisi minuuttia ja kaveri pääsisi jatkamaan matkaa. Kauankohan se on tossa ollut? Kellon on 05:20.
- Mä en lähde, saan vielä sydänkohtauksen.
- Sinä, Mr Lumityö?
- Kuule, mulla painaa vielä flunssa kropassa. Sitä paitsi nyt on yö.

-Kyllä sitä pitäisi auttaa. Ei se pahasti voi olla jumissa, kun valot näyttää lähes pihatien suuntaisesti.
-Mee vaan, mutta mä en tule. Sano, että olet leski!
-Ei minusta yksin ole sille mitään apua.

Livahdan takaisin peiton alle. Makaamme pimeässä huoneessa ja kuuntelemme, kun lapio, se sen täytyy olla, tekee työtä ja aina välillä kuuluu kaasutusta ja pyörien sutimista.

- Haluaisitsä, että suo tultais auttamaan, jos sä olisit jumissa keskellä yötä?

Ja taas kuuluu lapion ääntä ja kaasutusta.

- No, missä helvetissä se on kiinni, siippa nostaa verhoa ja alkaa vetää housuja jalkaan. Ei sitten mitään mökäämistä, ettei koko taloyhtiön tarvitse herätä.
- Et sitten mene sinne kuin maailman omistaja jakelemaan ohjeita.
- Silloin, kun minut herätetään keskellä yötä, niin minähän jaan ohjeita ihan niin paljon kuin haluan. Siippa vetää toppatakin pyjaman päälle ja lampsii jo pihalla lapio olalla julmetunkokoisissa huopavuorisaappaissaan.

Postin palloauto on kahden penkan välissä eikä liiku eteen sen enempää kuin taakse. Kuljettaja katsoo meitä ratin takaa varautuneesti. Siippa ei paljon puhu. Menee auton eteen ja alkaa lapioida.

- Sillä on pakki päällä, sanon siipalle, se varmaan lähtee, jos se ajaisi eteenpäin ja keulan saisi sivuttain liikkeeseen.

Siippa mulkaisee minua, lampsii avoimen ikkunan luo ja alkaa antaa ohjeita. Minä hymyilen iloisesti ja tuijotan kuskin ohi etupenkillä olevaan valtavaa sileiden Hesareiden pinoa. Mahtaakohan kuski ymmärtää, mitä siippa sille sanoo? Kiltisti se kuitenkin kuuntelee ja tekee juuri niin kuin siippa käskee: laittaa ykkösen silmään ja painaa kaasua. Sitten minä ja siippa heijaamme keulasta autoa samalla, kun se hitaasti suoristuu ja lähtee liikkeelle.

- Kitos, huikkaa kuski ja pampulapakun perävalot katoavat pihatien kumpareen taakse. Me painuimme takaisin pehkuihin pimeään makuuhuoneeseen.

- Täytyy kyllä kaivaa tota pihatien kohtaa leveämmäksi, jos se pakunsa siinä kääntää.
- Eiks sulla ollut se sydänkohtausriski?
- Mahtoiko se pelästyä meitä?
- Ei me varmaan ihan vaarattomilta vaikutettu.
- Muo ei nukuta yhtään.
- Ei muokaan. Mä meen hakemaan Hesarin.

Kevät tulee pisara kerrallaan

2011-01-28T15:21:00.001+02:00

Pienet pisarat heittäytyivät katolta auringon kiloon asemaseisakkeella. Vuorotellen ne päästivät irti räystään reunasta ja helähtivät keväisen kirkkaasti pudotessaan.

Pienten pisaroiden soitto aurinkoisessa talvipäivässä lupaa kevättä. Myöhemmin ääni muuttuu virtaavan veden ääneksi sitten aallokoksi ja ukkoskuuroksi.

Mutta tänään, tällä seisakkeella, kuulen jokaisen pisaran ja minun tekisi mieli kutistua niiden kokoiseksi ja kertoa niille, kuinka hyvää se tekee.

- tip ----- tip ----- tip ----- tip.

21-vuotiaitten raveissa

2011-01-25T16:56:00.017+02:00

Vanhemmuuteni kaartaa takakaarteesta loppusuoralle. Nuorison näkökulmasta kyse on tietysti enemmän lähdöstä kuin maaliin tulosta. Heille olen ravien lähtöauto, jonka takana on kiihdytelty täyteen vauhtiin ja joka kohta (ei ihan vielä) poistuu huomaamatta radalta.

Eräänä päivänä minä hoitelin keittiön pöydän ääressä asiakastoimeksiantoa, kun esikoinen ilmestyi jääkaapin ovelleni:

-Äiti, arvaa, mistä mä olen sulle katkera?

No, mistä hän nyt voisi olla katkera. Liian vähistä ulkomaanmatkoista? Että annoin lopettaa pitkän saksan lukemisen seiskalla tai että luovuin perheen toisesta autosta vapaaehtoisesti ja nyt hänen pitää jakaa yksi auto isän ja siskon kanssa? Tai että jään kotiin tekemään töitä ja häiritsen hänen aamulööbailuaan.

-No?
- Siitä, ettet pakottanut muo asuntosäästäjäksi ylioppilaaksitulon jälkeen.

Tämähän on mielenkiintoista. Olenhan minä hereillä?

-Jaa. Muistat varmaan, että kävimme silloin pankissa, eikä ASP-tilin avaaminen ollut kenenkään mielestä hyvä ajatus. Se pankkipoika oli paremminkin ihan ihmeissään, kun mä kysyin, miten nuoriso nykyään säästää. Muistatko, mitä se vastas?
-En.
-No se vastas, ettei nuoriso säästä. Tulevat vaan yksi päivä sisään ja haluavat nostaa asuntolainan. Meinaatko sä ryhtyä säästämään asuntoon?
-Mä oon vähän ajatellut, et se vois olla järkevää.

Pakko oli keskeyttää työnteko ja nostaa katse lapseen. Näytin varmaan samalta kuin muumiyöpaitani rinnassa toljottava olio. Sanoiko se järkevää?

-Kiva kuulla, että sulla on suunnitelmia.
-Mä oon miettinyt, että jos sitä nyt lähtee vuokralle, niin ei oo ikinä varaa säästää omaan kämppään.
-Hyvä vetohan toi on nyt, kun sait koulutusta vastaavaa työtäkin. Eiks oon mahtava tunne, kun ote omasta elämästä vahvistuu?

Esikoisen kehonkieli puhkui hyvää oloa. Joimme yhdessä päiväkahvit ja puhuimme opiskelusta ja työnteosta ja elämästä.

Sisko pöllähti keskelle aikuista juttutuokiota. Hän oli lähdössä töihin.
-Hei, oletko huomannut ton maksukehoituksen, joka sulle on tullut, kysäisin.
-Ei se oo mikään maksukehoitus vaan lasku.
-Kuule, kirjekuoren ikkunasta näkyy teksti, että se on maksukehoitus laskuun xyz, että ihan turhaan muuta väität. Onko sulla taas uus takki?
-Mitä se sulle kuuluu, mul on vähän kiire.

Ovi pamahti kiinni niin, että koko talo tärähti eikä siskoa näkynyt muutamaan päivään.

- Onko sulla havaintoa, mihin tuo sisko tällä hetkellä tähtää.

Esikoinen oli solidaarinen eikä ollut kuulevinaan. Kaikenlaista on ehtinyt top 3 listalla olla: kulttuurintuottaja, antropologi, kondiittori, kauppatieteilijä, joogaopettaja sekä elämästä nauttiminen päivä kerrallaan.

Sitten eräänä toisena päivänä, siskon vetäessä menokenkiä jalkaansa ja kieputtaessa kaulaliinaa kaulansa ympäri, puheemme kääntyi siihen, mikä on minun tuntihintani hänen tuntipalkkaansa verrattuna. Lapsi ampaisi taas ulos ovesta huutaen jälkeensä, että minäkin ryhdyn kauppatieteilijäksi.

Ajatuksen siemen tuli kylvettyä puolivahingossa. Pian sisko huomasi keskustelevansa kaveripiirissä siitä, että saattaa hakea kauppakorkeaan. Valtiotieteellisessä opiskelevalta herui sympatiaa. Häntä oli alkanut mietityttää, löytyykö hänelle ikinä työtä. Toiset eivät uskoneet siskon olevan tosissaan. Vain jenginpetturit hakevat kauppatieteelliseen.

Sitten tulee se päivä, jolloin teini kertoi iltapalalla, että oli surffaillut erilaisia opiskeluvaihtoehtoja maailmalta.

Minä vedin henkeä. Taasko tämä alkaa? Kuka helvetti kertoisi näille pennuille, että ensimmäisenä Google-haussa oleva opinahjo ei ehkä ole se autuaaksi tekevin. Olin avaamaisilla suutani, kun sisko ampui aivan puun takaa:
- Kuule, Suomessa on tosi hyvä ja halpa koulutus. Kannattaa hakea Suomeen opiskelemaan ja sitten sitä kautta opiskeluvaihtoon.

Minä heristin kuuloani ja yritin hiljaa siirtää pullapalaa keuhkoputken päältä ruokatorveen. Tämähän on mukavaa. Minun ei tarvitse sanoa mitään. Työnsin kaikki herjat Timbuktun yliopistoista, joita sisko joskus oli antaumuksella harkinnut, pullan kanssa mahalaukkuuni ja vaihdoin puheenaihetta.

-Minä luin sun blogista tänään, että olet päättänyt ryhtyä lukemaan kauppikseen. Oliko vaikea päätös?

Sisko nosti pääsykoekirjapinon pöydälle:

-Hyvästi vapaus!

Raviradan kaiuttimista kuulutettiin 21-vuotiaiden lähtö. Sisko oli hyvässä vauhdissa esikoisen vierellä. Teini koikkelehti kauempana. Minä käänsin lähtöautossa lämmityslaitetta kovemmalle ja painoin kaasua.

Pullonkaulasta majavaksi

2011-01-21T15:02:00.004+02:00

Roikun aamu-unisena metsän puiden oksien lumet repun päällä täpötäydessä lähijunassa. Olen täysin omissa ajatuksissa. Ei puhettakaan, että noteeraisin kanssamatkustajia tai maisemia. Pääni käy kierroksilla, sillä tiedän olevani pullonkaula eräässä työhön liittyvässä asiassa. Olen luvannut hoitaa asiat Pasilan aseman kahviosta kello seitsemän ja kahdeksan välillä. Jos VR on aikataulussa, minulla on aikaa 20 minuuttia. Jos ei ole, minulla on aikaa vähemmän.

Lataan sähköpostit jo junassa kännykkään. Analysointia vaativa tiedosto on saapunut meiliini. Pasilan asemalla kiirehdin ensimmäisten joukossa liukuportaisiin ja koukkaan kahvilaan. Kaivan lumisen reppuni sisältä tietokoneen. Otan yhteyden taivaalliseen verkkoon ja lataan tiedot koneeseen.

Tuijottelen hetken numeroita. Teen johtopäätökset ennenkuin M-junasta purkautuvat matkustajat ehtivät liukuportaiden yläpäähän. Kirjoitan meiliä yhdellä silmällä. Toinen tuijottaa lähiliikenteen lähtevien junien monitoria ja kolmannella silmällä en voi välttyä iltalehtien lööpeiltä. Liitän tiedoston sähköpostiin ja lähetän tavaran takaisin taivaalle. Otan jalat alleni ja riennän jonkun konsonantilla koodatun lähijunan vietäväksi.

Tieto liitelee taivaalla toisiin työjonoihin. Minä kiidän raiteilla kohti seuraavaa tapaamista ja asiakasta.

Iltapäivällä aamuinen asia on taas ajankohtainen. Minä olen siirtynyt raiteilta vitostielle ja huristelen jossain Etelä-Savossa, kun EU-kansalaiset kokoontuvat eri puolita Eurooppaa sopimaan asioista. Puolen tunnin jälkeen kaikki on sovittu. Porukat toivottelevat viikonloppuja.

Olen tyytyväinen tehokkuudestani. Mutta kun kuuntelen sitä, jonka jonoon kaikki tämän päivän asiat heilahti, jään miettimään, miten työyhteisöt oikein toimivat ja olimmeko sittenkään niin tehokkaita kuin miltä tuntui. Nyt tavara kasaantui yhden ainoan ihmisen työjonoon ja siellä se makaa kunnes hän pystyy kaivautumaan kasansa alta ihmisten ilmoille.

Miten minusta yhtäkkiä tuntuu siltä, että muutuin pullonkaulasta majavaksi yhdessä päivässä.

Tiskikoneen korahdusta odotellessa

2011-01-16T12:59:00.007+02:00

Juuri nyt odotan sitä tyhjän talon hetkeä, jolloin siipan päällelaittama tiskikone päästää viimeisen korinansa ja lopettaa.

Silloin istahdan ruokapöydän ääreen kuin pienen perhehotellin pitäjä, joka nauttii hetken siitä, että talo on tyhjä. On vain kupillinen kahvia ja kirja. Ja minä.

Olen ja kuuntelen. Siemailen kahvia. Käännän sivua. Annan hiljaisuuden viedä.

Sitten kuulen askeleet pihassa. Ja hiljaisuus alkaa tehdä lähtöä. Kun ulko-ovi käy, se livahtaa huomaamatta ulos ja minä ryhdyn tiskikoneen tyhjennykseen ja tarjoan pannun pohjalta kupillista saapuneelle. Ja me alamme jutella.

Koti käynnistyy kone koneelta ja täyttyy ihminen ihmiseltä.

Iltasella huomaan, että olohuoneen tuolissa istuessa ikkunasta ei näy mitään muuta kuin taivasta ja metsää. Sitten kuuluu hälytysajoneuvon ääni jostain kaukaa. Ja minä tiedän, että avaamalla parvekkeen oven maisemaani tulee mukaan myös taloyhtiön katoilla pörräävä koneellinen ilmanpoisto, kaukana metsän takana humiseva moottoritie ja Helsinki-Vantaalle kohta laskeutuva lentokone.

Mutta paremman puutteessa sekin minun kaupunkilaiselle sielulle riittää.

Mutta nyt, nyt alkaa minun kahvihetkeni.

Siippa hitaiden aamujen unikoulussa

2011-01-15T14:30:00.006+02:00

On vielä aivan pimeää. Liian pimeää lauantai-aamuksi. Minä en kuitenkaan saa enää unen päästä kiinni. Tovin pyöriskeltyäni huomaan, että siippakin on hereillä. Ehdotan, että ryhdytään Hesarin lukuun ja urvahdetaan sitten vielä hetkeksi. Siippa on täkkinsä sisältä sitä mieltä, että Hesarin luku käy, jos minä olen se, joka pomppii pakkasessa lehden hakemaan. Päiväuniin siippa ei lehden luvun jälkeen jaksa uskoa.

Kohta makaamme selällämme sängyssä ja jaamme Hesaria sulassa sovussa osa osalta. Minua alkaa nukuttaa enkä koskaan pääse autoliitteeseen asti. Käännän kylkeä. Annan tajunnan vaipua kevyeen kelluntaan. Radio Suomi soi unessakin mukavana taustahälynä ja siipan lukuvalon halogeenispotti tuntuu lämmittävän selkää. Havahdun muutaman kerran siihen, että Mariska laulaa myrkynkeittäjästä ja siihen että siippa, kuorsaa. Sitten vaivun taas kellumaan aamun kevyeen uneen.

Kun avaan silmät, siippa katsoo suoraan sisään ja sanoo, että hän on tässä odotellut, milloin minä herään. Käännän rentoa päätäni lämpimällä tyynyllä ja kysyn, kuorsaako hän nykyään myös valveilla ollessaan. Siippa hymyilee. Kutittaa hitaasti käsivarteni sisäpuolta.

-No, ehkä minä aina välillä vähän torkahdin.

Mobiili työpäivä

2011-01-14T21:08:00.004+02:00

Riennän metsäpolkua pitkästä aikaa junalle ennen aamuruuhkaa. Matka on näillä keleillä pitkä lähellekin. Lähden ajoissa ja annan armoa julkiselle liikenteelle. Jos kaikki kulkee ajallaan, pysähdyn kahville jonnekin.

Polku ei upota tänään. Kuljen suojakelin jäätyneissä jäljissä. Toisin oli alkuviikosta, kun puskin joka askeleen polvenkorkuisesta hangesta. Silloin onnittelin itseäni hyvistä työvaatevalinnoista ja ajattelin, että tämä matka virittää minua hyvin sen päivän toimeksiannon tunnelmaan.

Samanlainen ajatus kävi päässäni myös seuraavana päivänä aivan toisaalla, kun riensin bussista päätäpahkaa tietä ylittämään ja huomasin seisovani nilkkoja myöten kuralätäkössä. Silloinkin mietin, että taas työmatka ennustaa päivän töitä.

Mutta tänään, ainakin polun perusteella, on parempi päivä. Toimeksiannot kantavat ja hommat etenevät.

Junat ovat aikataulussa kuta kuinkin. Päätän pysähtyä kahville vasta päätepisteessä enkä vaihtoasemilla. Maisemien vaihtuessa kelaan kännykällä aamun sähköpostit ja tsekkaan, mitkä asiat ovat YLE:n ja Hesarin mukaan uutisia tänään. Kulkuneuvojen vaihdot sujuvat. Lopulta istun kahvilassa maitokahvi nenän alla ja katselen ohikulkevia ihmisiä hetken. Siitä on reilusti yli tunti, kun livahdin autotallien kulmalta polulle. Aamu on alkanut kiireettömällä vaelluksella ja minun on hyvä olla.

Iltapäivällä riennän vihko täynnä muistiinpanoja bussipysäkille samalla, kun yritän pakkasessa käyttää mobiilia reittiopasta ja arpoa, mille pysäkille kannattaa mennä seisoskelemaan. Kiroan N8:ni kosketusnäytön sadan metrin matkalla ainakin sata kertaa.

Bussikuski saa auki vain toisen etuoven. Naureskelen, että joko hän valitsee asiakkaansa koon mukaan. Tämä on jo toinen kuski tällä viikolla, joka ottaa rennosti pelivälineensä ongelmat. Aikaisemmin viikolla toinen kuski vinkkasi iloisesti matkakorttilaitteelle korttia näyttäessäni, että ei toimi, sisään vaan.

Ovien jäätyminen harmittaa minua vastapäätä istuvaa. Hän ihmettelee, että on se kumma, kun ei osata ostaa pohjoisiin oloihin kunnon busseja. Minua ei harmita ollenkaan, mutta nautin siitä, kun ihmiset alkavat puhua toisilleen julkisissa. Siksi sanon jotain ihan vaan lämpimikseni.

Kaivan N8:n taas esiin ja lataan taivaalta toisten asiakkaiden sähköpostit. Onnistun jopa lähettämään pomppivan viestin bussinpenkiltä nakkisormillani ennenkuin on aika vaihtaa kulkuneuvoa.

Juna-asemalla kännykkä alkaa piristä. Hipaisen käsilaukun pohjalla sen herkkää hipiää niin, että puhelu katkeaa. Soitan asiakkaalle takaisin ja manaan tietysti puhelimeni, jota ei ole suunniteltu käsilaukun pohjalta sokkona ongittavaksi.

Asiat kuitenkin hoituvat. Viimeinen tekstiviesti kuittaa hommat hoidetuksi juuri silloin, kun minun on aika punkea itseni penkan yli oikopolulle, joka kantaa ja joka vie kotiin.

Piikittelypingistä

2011-01-11T18:51:00.019+02:00

Teini ei voi leipoa muffinseja, koska voita ei ole tarpeeksi.

- Hei, neiti pedantti, laita vähemmän voita tai jatka öljyllä.
- Rouva on hyvä ja vaahdottaa rypsiöljyn, tuhahtaa teini ja rojahtaa TV-tuoliin.
- Ei susta Sibeliusta tule, mutta silti voisit joskus uskaltaa säveltää!
- Kuule, mä en ikinä voi säveltää herkullista iltapalaa pelkästä Edamista ja sinapista, niin kuin jotkut!

Siskoa väsyttää ja hän on selvästi makeannälkäinen:

- Leivo nyt. Onhan täällä voita.
- Ei ole tarpeeksi. Leivo ite graniittipullia, jos mieles niin hirveesti tekee.

Sisko nuokkuu ruokapöydän päällä ja selailee naistenlehtiä. Muutaman kerran hän vielä yrittää saada teiniä toimimaan. Sitten yleiskone alkaa laulaa ja hetken päästä palohälyttimen hermo repeää hirveään huutoon, mikä tietysti on merkki minulle ja teinille siitä, että kohta ihana, pyöreäpäinen, miedosti sitruunalle tuoksuva muffinssikomppania odottaa tarjottimella tuhoaan.

- Enkö mä pyytäny suo keittään teetä, heittää teini siskolle.
- Joo, ja mä sanoin, et keitä ite.

Hetken päästä tee höyryää kupposissa enkä minä enää pysty ympärillä häärivästä väestä sanomaan, kuka teki loppujenlopuksi mitä. Ryhdymme tuhoamaan muffinssiarmeijaa.

- Isälle pitää säästää, muistaa jompikumpi.
- Ainakin yksi, sanon.
- Eikun vähintään kolme.

Tyttäret valitsevat viimeiset selviytyjät ja kokoavat ne pyramidiksi sivummalle. Sitten katse osuu minuun:

- Äiti, sä et voi syödä enempää kuin kolme. Tajuatko?
- Joo, joo.

Muffinssit maistuvat samalla, kun turhanpäiväiset jutut ja herja lentää. Harmittomassa piikittelypingisottelussa on pitkiä palloja, tajuttomia ivallisia naurun remakoita ja sopivasti pierujuttuja. Teini on vauhdissa. Kun homma äityy oikein katalaksi ja teini nauraa kustannuksellani metallinen kita loistaen, kysyn:

-Eikö olisi hyvä joskus harjoitella vuorovaikutustaitoja kotona?

Kerron tarinan, miten olin lenkille lähtöä tehdessä bongannut siipan räkyttämässä pihalla naapurien joukossa. Sitten huomasin, että naapurin rouvahan siellä tuntui huhkivan lumitöissä samalla, kun siippa veti POLIISI-nauhaa järjestysmiehen otteilla jo auratulla alueella, jotta kaikki naapurit varmasti mahtuivat mukavaan, taloyhtiön spontaaniin tapaamiseen ihmettelemään, MITEN TÄSSÄ PERHEESSÄ ON ROOLIJAKO KOHDALLAAN. JOUKKI, JOUKKI, tietysti!

Käännyn teinin puoleen ja sanon, että meidän perheen herjanheitto on joskus aika kovaa, eikä sitä ulkopuolinen ehkä sellaiseksi aina tunnista.

Teini katsoo minua totisena:
- Ja sitten sä, tuulipuku täynnä tarmoa, huikkasit isälle napakan tänne-komennon. Isä lopetti kaiken, mitä siellä naapurin portin pielessä puuhasi ja käveli kanssasi pitkän lenkin. Eikä edes temponut remmissä. Vai?

Päätän kertoa toisen tarinan.

- Kerran mä repesin täysin yhden työkaverin kerrottua, että se käy Jämijärven hiihtoputkessa hiihtämässä. Hihittelin siinä itsekseni ja hoin Jämijärven hiihtoputki, Jämijärven hiihtoputki. Se kaveri katto muo ihan hiljaa ja sanoi sitten rauhallisesti, että nyt en ole ihan varma, oliko toi susta vaan hauskaa vai pitäisikö mun ottaa toi vittuiluna.

Mistä minun työkaveri olisi voinut tietää, että minusta on hauskaa mutustella sanoja ja että hauskalta kuulostavat ilmaisut saavat minut nauramaan ilman sen kummempia piiloviestejä!

Teini tuijotti minua höyryävä muffinssi kädessään vakavana, pirullinen pilke silmissään:
- No, jos tässä jäi sulle jotain epäselvää, niin mä selvennän, että toi, mitä mä äsken sanoin, oli ihan silkkaa vittuilua!

GT-B2710:n ostopäätös koko perheen testissä

2011-01-06T12:40:00.015+02:00

-Mikä toi on?
-Tää kuule kestää.
-Oletko ostanut uuden kännykän? Vastahan sä viime kesänä ostit edellisen?
-No pakkohan mun oli, kun vanhan mikrofoni mykistyi.
-Ei kait ne toimi, kun niiden päällä on läjä kumia, esikoinen hörppii proteiinijuomaansa ja osallistuu keskusteluun.

-Tää kestää monta vuotta, toteaa siippa ja silittelee uutta kissaansa.
-Ei se kestä yhtään sen kauempaa kuin toi edellinen. Kumi senkin mikrofonin tukkii, esikoinen antaa aikuista vastusta.
-Kyllä kestää. Tää on ainoa kännykkä, joka täyttää amerikan armejan laatuvaatimukset. Vesitiivis ja iskunkestävä.

- Taas joku neonvärisessä paidassa hilluva myyjä on vienyt suo kuin pässiä narussa. Anna mä katon sitä. Ojentelen kättäni keskustelun väliin.
-Varovasti sitten.
-Ettei vaan mene rikki mun panssarivaunuotteessa vai?
-Sä naarmutat sen. Varo nyt!
-Onpa hieno!
-Joo, se on paras. Toi mun nykyinen oli ihan jäässä hiihtolenkillä. Ei sillä tee mitään.
-Ja tää on pakkasessa parempi? Enpä usko.
-Mut mä haluan veden ja iskunkestävän.

-Ootsä ostanut uuden kännykän, teini kömpii keskusteluun mukaan alakerrasta.
-Suihkunkestävän. Tosi makeen. Esikoinen ehtii ensin. Minä pyörittelen puhelinta kädessäni.
-Varovasti nyt rouva. Ruotsin armejalle kelpaa suihkunkestävyys. Tää on IP67 hyväksytty.
-Jaa, mitä se tarkoittaa, kysyn.
-En mä tiedä, mutta kelpaa ja toimii sotatoimialueellakin.
-Sä oot kyllä niin mies. Sulle voi myydä mitä vaan, joka on tyyppihyväksytty jonkun tsekkoslovakialaisen standardin mukaisesti.
-Kuule tässä kestää akkukin 30 vuorokautta.
- Joo, silloin kun sillä ei vastaanota tai lähetä mitään, kuittailee esikoinen. Mä luulen, että standardi on iskun ja pölynkestävyyteen liittyvä, samalla standardilla varmaan luokitellaan pölynimureita.

-Vedenpitävyys on mulle tärkeä.
-Ja mikä sertifikaatti sen todistaa, kysyn ja vastaan, ILH99 varmaan.
-Mikä se on? Tästä standardista siippa ei ole selvästikään tietoinen.
-Ilman lisähappea 99 metrin syvyydessä.
-No, sit se on todellinen tosimiehen kännykkä, teini nauraa.
-Niin on, nyökyttelee esikoinen.
-Kyllä tästä sanottiin, että se on vedenkestävä, vakuuttaa siippa.
- Annas sitä käsikirjaa mulle. Tässä lukee näin: "Puhelin suojaa rajoitetussa määrin tahattomalta kastumiselta joissain olosuhteissa..." ja sitten on vielä alla oikein kuvien kanssa teksti, jossa lukee:"Älä altista puhelinta suurelle vedenpaineelle tai muille nesteille..."
-Muista sitten isä, ikke i munnen, mutisee teini
-Eli kumia täynnä niin kuin toi sun edellinenkin. Ihan yhtä hyvä tai huono. Esikoinen taputtelee isäänsä olalle, good bargain isä, best price only for you!

-On tää hieno, ojennan kännykän siipalle.
- Eiks ookkin, mies hymyilee leveästi.

Suorista savuista vaakasuoraan lentoon

2011-01-03T20:16:00.008+02:00

Aamulla olin täynnä tuntoja ja ajatuksia. Pitkä, tietoinen herääminen rennossa, kevyesti puuduksissa olevassa kehossa tuntuu aina yhtä hyvälle. Sieraimista pääsee syvän huokaisun ääni, kun nostan pimennysverhoa ja sen takaa paljastuu upea pakkasen pysäyttämä maisema. Mikään ei liiku. Mistään ei kuulu mitään ääntä. Kaikki savut nousevat suoraan ylös. Ajatuskin.

Hiihdän sukkasillani kahvinkeittoon. Päätän, että tänään on hyvä päivä kirjoittaa. Ajatukset kelluvat maailmankaikkeudessa eikä häiriötekijöitä ole. Vain pari pakollista sähköpostia ja sitten voin jatkaa leijumista.

Piip-piip piip-piip:"30 kiloa lihaa tarjolla. Best price only for you?"

Ensimmäinen tekstiviesti johti ensin pariin tekstiviestiin ja sitten tunnin puheluun. Sen jälkeen teini jo pyöri ympärilläni ja tarjoutui keittämään kahvit. Juuri, kun sitä oli tarkoitus ryhtyä nauttimaan, soi puhelin:"Voitko? Viitsitkö? Onko sulla aikaa?" Sitten soitti siippa ja ihmetteli, miten meidän urbaanipakastin voisi ikinä vetää 30 kiloa lihaa. Sitten teini jo keräili kuppiaan pöydältä ja minä tungin jäähtynyttä kahviani mikroon ja jatkoin sähköpostin tekoa. Sitten etsin kalenteria tovin, sovin tapaamisen huomiselle ja palasin takaisin aloittamani sähköpostin eteen.

Sillä aikaa oli maitokahvitornado mikrossa kastellut kaiken ja vaati välitöntä huomiota. Kirjalainojen uusiminen ei onnistunut ja yllätyskäynti kirjastoon piti mahduttaa aikatauluun. Matkakortti vaati latausta, joka hoitui kirjastomatkalla. Samalla sentään voitin taskun pohjalta löytyneellä vanhalla lottokupongilla 2,50 euroa. Huomasin, että muutama hassu ajatus kävi päässäni rahoja nostaessani. Eivät ne minnekään ole kadonneet, kunhan piileksivät nopeampien tieltä. Kirjastossa sain oikeutta 20 sentin myöhästymismaksuasiassa ja taas pari ajatusta vilahti päässäni. Minua nauratti.

Rento aamuleijunta myyty reilulla kahdella eurolla tuolle tyhmän näköiselle rouvalle tuolla!

Olisihan se pitänyt aavistaa, että tyyni aamu tietää myrskyä, missä arkiset askareet riepottavat sinne tänne. Kuluttavat energiaa ja aikaa. Ja tuottavat huonosti. Kun yhden hoidat, toinen puhuri levittelee jo seuraavia asioita toisaalla.

Lopulta, kun vihdoin olin takaisin työpöytäni ja ylikiehuneen kahvikuppini äärellä, painoin jarrua. Lopetin hetkeksi kaiken tekemisen. Edelleen oli hiljaista, mutta tunsin, kuinka tajunta oli liikkeellä ja tavaraa virtasi. Aamun suorista savuista ei ollut mitään jäljellä.

Kun siippa tuli töistä kotiin, en voinut tarjota hänelle höyryävää rakkaudella ja suurilla ajatuksilla valmistettua kalakeittoa. Sen sijaan kysyin, josko hän voisi sopan keittää. Lupasin saada työt tehtyä siihen mennessä, kun ruoka on valmista. Mikä tietysti osoittautui täydeksi valheeksi, optimistin lupaukseksi.

Paluuliikenteessä joulu jää taakse

2010-12-27T11:11:00.018+02:00

Tapaninpäivänä pikkuteiltä on kömmitty hitaasti kohti isompia teitä. Maajussien lanat vaihtuivat muutama risteys sitten kunnon lumiauroihin. Mummin joulupöytä on enää muisto vain. Siippa ajaa kerrankin ilman ajonopeudensäädintä. Esikoinen pyörittää pelkääjän paikalla toivekonserttia iPodiltaan, jota radion liikennetiedotteet sotkevat silloin tällöin. Keli on huono ja liikenne olematonta täälläpäin Suomea.

- Äiti, sä saat valita jonkun joka alkaa B-kirjaimella, ilmoittaa esikoinen.
- Baccara.
- Häh.
- Rosvosektori, oletan. Saanko uuden yrityksen? Backstreet Boys!
- Katsotaan, yksi kappale löytyy. Mutta miten olisi, jos toivoisit vaikka Beat.........
- Beatles! Onko sulla sitäkin siellä!

Esikoinen virittää Let it be:n suhteellisen suljettuun ilmatilaamme ja kohta karavaani kulkee kohti pääkaupunkia karaoketunnelmissa.

- Äiti, ole hiljaa. Sä et kyllä osaa laulaa ollenkaan. Minkä takia minä joudun aina istumaan keskellä, teini tökkii minua kylkeen ja yrittää löytää pitkille koivilleen parempaa asentoa keskikonsolista.
- Kyllä mä voin tulla siihen keskelle istumaan, sanon.
- Kuka helvetti on laittanut mun perseenlämmittimen päälle, kiljaisee sisko teinin toiselta puolelta. Hän on tähän asti istunut napit korvissa ja tuijottanut sylissään olevasta läppäristä leffaa.
- Minä. En halunnut naisväkeni saavan virtsatietulehdusta, toteaa siippa.
- Autojen takapenkeiltähän niitä saa, kuittaa sisko ja työntää kättään jonnekin teinin saappaiden joukkoon istuinlämmittimen nappulaa hakien. Tämähän on ihan täys grilli. Mulla polttaa jo yläselässä.
- Sinä ja sun huono ryhti. Perseenlämmitin, joka avaa meidän siskon jumittuneen niskan, kuittailee etupenkiltä esikoinen.
- Kyllä meillä on ihana joulun jälkeinen tunnelma täällä autossa, yritän.
- Niin on. Äiti luulee olevansa Paul McCartney ja siskosta grillataan seuraavaa kinkkua.
- Voin mä heläyttää sulle Katri-Helenan Joulumaan.
- Kunhan jätät äänesi mä kuulen-biisin rauhaan, murisee siippa.
- Isä, kauan meillä menee vielä, kyselee teini.
- Tää on kyllä aika moinen parila, vaikeroi sisko edelleen.
- No, ei kai se heti jäähdy. Eihän sähkösaunakaan jäähdy hetkessä, luennoi etupenkin esikoinen.
- Ja minä onneton luulin olevani autossa.
- Hei sä et voi tollai pyöriä kokoajan, teini kimpaantuu siskolle. Isä, pistä lämmitystä pienemmälle. Mulle tulee paha olo.
- Ei täällä voi paljon lämpötilaa laskea, muuten ikkunat eivät pysy auki.
- Kamoon, sulla on lämppäri säädettynä 26 asteeseen, taas etupenkin esikoisesta on apua.
- Sen se ottaa, yrittää siippa, mutta esikoinen kääntää lämmityslaitetta rohkeasti. Sitten hän vaihtaa puheenaihetta:
- Tää on yksi maailman viidestä parhaimmasta biisistä.

Minä lyön teinille silmää:

- Nyt tulee kuule Katri-Helenaa.

Queenin show must go on alkaa tulvia kaiuttimista. Koko perhe yhtyy lauluun. Teini pitelee korviaan ja mulkoilee äitiään. Sitten DJ:mme soittaa Sås och Kopp'in Traktor Albanin ja taas koko perhe laulaa. Ja sen jälkeen rakkaus on lumivalkoinen, jonka hän omistaa äidille. Kun äiti pyytää Hurriganesia, esikoinen vastaa Bon Jovin Runawaylla. Sitten jollain räpillä, johon takapenkin siskot yhtyvät ja äiti hiljenee hetkeksi. PMMP on esikoisen mielestä paskaa eikä takapenkin tyttöset saa lautturia, vaikka toivovat. Eivätkä Nylon Beatia tai Tik-Tak'ia, ellei äidin lyhyitä tajunnanvirtaisia hönkäyksiä lasketa:
- taksi vie ja taksi tuo ja me heilutaan vaan mutta ei me heiluta ...
- Äiti, ihan totta ole hiljaa. Sitä paitsi sun henki haisee ihan hirveelle.

Moottoritiellä soikin sitten jo Juha Tapion kaksi vanhaa puuta , jonka esikoinen omistaa isälle ja äidille, Jari Sillanpään Satulinna sekä tietysti Aleksi Ojala.

Auto kulkee kuin vene aallokossa, keinahdellen kevyesti perheen heiluessa musiikin tahdissa. Kohta noustaan liittymästä ylös ja ollaan liikennevaloissa. Sitten jo joulukuusi tervehtii pimeässä olohuoneessa.
- Heitetäänkö me toi pois heti, kysyy teini.
- No, eikö me nyt vielä anneta sen olla ainakin tämän päivän?
- Minne sä oot menossa, teini kääntyy siskon puoleen, joka heittää käsilaukkunsa erilaisten jouluruokakippojen sekaan ruokapöydälle.
- Kaverille kattoon leffaa.
Seuraavaksi lähtee esikoinen. Teini katselee hätääntyneenä ympärillään tapahtuvaa joulunvieton hajoamista.
- No, mitä mä sit teen.
- Mä teen sun kanssa ihan mitä vaan. Katsotaan vaikka joku kiva leffa.
- Sieltä ei tule mitään hyvää leffaa, sanoo teini ja katoaa huoneeseensa.

Illalla, kun olen saanut päätökseen joululahjakirjani ja kun siippa kuorsaa onnellisena omassa sängyssään, hiivin teinin ovelle, jonka alta loistaa vielä valoa.

Koputan kevyesti. Avaan oven. Teini makaa sängyllään käsi kilpikonnan terraariossa. Konna nauttii silmät ummessa hellistä rapsutuksista.

Konna on ainoa, mitä teinin joulusta on jäljellä. Keskiviikkona kaveri hakee senkin pois.

Aaton pakkasessa suomalainen on parhaimmillaan

2010-12-24T14:18:00.008+02:00

Haalea joulumieli kihahtaa korkeuksiin tällaisena päivänä. Ihanaa, täällä on kylmä!

Teini on valmistellut joululookkiaan, jossa tarkenisi juuri ja juuri päiväntasaajalla. Mutta kohta suomalainen talvipäivä puristaa hänestä identieettiä ulos ihanassa pimeässä jouluaattoillassa käpötellessämme aattohartauteen parinkymmenen asteen pakkasessa.

Matkalla esikoinen tönii siskot hankeen. Lämmin henkäys värjää ripset, kulmakarvat ja pipon alta pilkottavan hiuskiehkuran valkoiseksi. Töppöset, lapaset, pitkät kalsarit ja hyvä matkavauhti pitävät lämpimänä. Täysi-ikäiset lapset ihmettelevät, miksi emme menneet lastenhartauteen, jonne ennenvanhaan pääsi Stigan kyydissä ja jossa sai ihanasti vetää sikeitä toppahaalari ja villahaalari päänalusena.

Tänään kaikki ovat hereillä ja jonkun lämpimän maan hyväksi kerättävää kolehtirahaakin löytyy taskun pohjalta. Laulamme lopuksi maa on niin kaunis . Lopulta kansa tulvii ulos kirkosta pakkaseen. Pohjantähti vilkuttaa kirkkaalla Luojan taivaalla, kun Pohjolan perukoiden vähemmistökansa vetää pipoa syvemmälle ja painuu tuhoamaan lanttulaatikkoa koteihinsa.

Talvipäivä seisoo

2010-12-22T16:05:00.002+02:00

Glögijuhlat kaikelle kansalle on pidetty. Glögin rippeet huoksuvat kattilassa.

Sinappisilakat imevät itseensä makua kylmässä. Esikoisen keittämä viskillä maustettu sinappi odottaa ottajaansa. Teinin joululeivonnaiset, ne mitä glögijuhlista jäi jäljelle, ovat miehittäneet apupöydän päädyn. Kuusen alusta on saanut kevyen lahjapeitteen. Jääkaapissa on Hakalan maksapasteijaa. Ainoastaan lanttulaatikon lanttu pyörii vielä K-kaupan laarissa ja siika pötköttää kalakauppiaan styroxlaatikossa, muuten varastot ovat täynnä.

Postilaatikossa on enää mattimyöhäisten ykkösluokan postimerkeillä varustettuja joulukortteja ja isännöintifirman tiedote uusavuttomien joulupyhien roskien hallintaan. Latta-TV:n laatikko kuuluu taitella pieneksi, jotta myös iPad-laatikot mahtuvat roskasäiliöön. Joulupaperit kuuluvat sekajätteeseen. Ja joulukuusi saattaa olla biojätettä tai sitten ei.

Siippa hiihtelee villasukissa ja pitkissä kalsareissa keittiön ja olohuoneen väliä. Hän viettää hankien keskellä kesälomaa valmistamalla töistäpalaavalle nuorisolle herkullista ateriaa, millä ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Ja lukee keitostensa hämmennyksen lomassa perinteiseen kokovartalokosketukseen perustuvaa 'keittiönpöydänpääty'-formaattiin ladottua Hesaria.

Tiskikone soittaa joulunsävelmiä. Glögijuhlista jäänyt yksinäinen Pirkka-kaljatölkki katselee minua tyhjän kynttilänjalan alta rusinakupin vierestä. Mantelit joku söi aamiaiseksi. Ruokapöydällä odottavat myös viimeiset joululahjakirjat paketointia.

Talvipäivämme seisoo. Lumitöistäkin on vapaata. Kello on neljä ja ulkona on pimeää. Taidanpa lähteä sytyttelemään tulia pimeyteen.

Ihanat kamalat joulutraditiot

2010-12-11T21:19:00.008+02:00

- Minä en vietä enää yhtään joulua ilman Hakalan maksapasteijaa, toteaa esikoinen.
- Jaa, viime vuoden Ruka-joulu oli sitten sinulle yhtä painajaista.
- Niinkin voi sanoa.
- Minulle on tärkeämpää maksapasteijan hakumatka kuin sen syöminen.
- Minua huolettaa siinä vaivalloisessa kaupunkivaelluksessa ainoastaan se, että jaksatko kantaa riittävästi herkkuja kotiin.
- Olet tervetullut mukaan kantajaksi.
- Kiitos ei. Minä en kuulu niihin, jotka nauttivat aamuhämärissä taivaltamisesta yleisillä ja torikahvista joulukuun myrskysäässä.
- Sisko on kerran ollut mukana. Tykkäsi.
- Mut minä en.
- Kyllä sekin päivä koittaa, kun viet tyttöystävän ihanan romanttisesti aamuhämärässä Kauppatorille aamukahville ja ostamaan hallista Hakalan maksapasteijaa. Voit kääntyä silloin luottamuksella puoleeni, jotta saat tilanteen näyttämään siltä, että traditio on sinulla luissa ja ytimissä.
- Äiti, muuten. Tosta tulikin mieleen, että kun tilasit niitä amarylliksiä, niin otitko yhtään ylimääräistä. Mä haluaisin viedä Annalle yhden.

- Niinpä. Minä lähden tästä nyt. Jos teillä ei ole muuta tekemistä, niin voisitte kaivaa joulukoristeet kaapista ja koristella vähän kotia.
- Kuka niitä kaipaa? Nyt siippa herää keskusteluun mukaan.
- Isä, mehän voitais hakea joulukuusikin nyt heti. Kysytään, oisko niillä viimevuotisia halvemmalla.
- Joo, ei tarvitsis odotella, että neulaset alkavat putoilemaan.
- Vetäkää nimenne myös niihin joulukortteihin siinä pöydällä.
- Toikin on niin urpo traditio.
- Sanos muuta, peesaa siippa.
- Laittakaa nyt vaan nimet niihin.

- Äiti, pidetäänkö me glögärit, kyselee teini.
- Mistäs sinä siihen tupsahdit?
- Pidetäänkö? Kaisan isä jo odottaa aikuisten joulukalenterin juomista.
- Mä ajattelin, että jos tänä vuonna jätettäis väliin.
- Höh, ainahan meillä on glögärit.
- Ihan hyvin voidaan jättää väliin. Ei ne niin hauskat ole, taas siippa sekaantuu keskusteluun.
- Ai ei vai. Minusta nimenomaan sinulla on ollut niissä juhlissa hauskaa.

Illalla koristelen taloa. Nostan lasten lastentarhassa maalaamat isot tontut paraatipaikalle. Sytytän tuikut ja kynttilät. Kaivan hangesta vanhan takorautaisen kynttilälyhdyn oven pieleen ja pistän kynttilän palamaan siihenkin.

- Etkö sä todella halua, että noi tontut on jouluna esillä, kyselen siipalta.
- Kyllä noi voi olla, mutta se kaikki muu?
- Mikä muu, eihän meillä ole muita koristeita kuin nää tontut ja tietysti nuo hyasintit?
- Niin, noi hyasintit. Mä olin unohtanut noi.

Seisomme viilimukeista ja vanhoista vessapaperirullista tehtyjen hyasinttien edessä. Siippa osoittaa tinapaperilla vuoratusta viilipurkista törröttävää vihreällä silkkipaperilla päällystettyä vessapaperirullaa, johon on liimattu sinne tänne muutama rypistetty pinkinvärinen silkkipaperipallo.

- Vetää hiljaiseksi vai mitä, kysyn.
- Joo, varsinkin tuo ylikukkinut. Otatko glögiä, jos lämmitän.
- Mikä ettei. Mä laitan Matin ja Tepon joululevyn soimaan. Tästä se alkaa, joulun odotus.

One piece haalarista three piece pukuun

2010-11-18T16:38:00.009+02:00

- Esikoinen haaveilee one piece haalarin perään.
- Minkä, kysyy siippa
- No, vähän samanlaisen kokohaalarin perään, millaisia niillä oli lapsena. Muistatko ne mummin ompelemat fleesehaalarit.
- Miksi se sellaisen haluaa?
- No, kun ne on makeita. Helsingin yö vilisee kuulemma one piece asuissa heiluvia nuoria.
- Siis joku oloasu?
- Jep,hupullinen tottakai ja haarat polvissa. Hintaa 120 euroa. Voi tilata netistä. Siis tosi makee.
- Minä en ainakaan sellaiseen rahaa pistä.
- Mutta, jos joulupukki pistäis. Tekisi tämän pinnallisen ja köyhän lapsemme iloiseksi.

Seuraavana aamuna esikoinen lähtee työpaikkahaastatteluun. Jalassa on rippijuhliin ostetut kengät, joissa kuulemma on kasvuvaraa edelleen ja päällä lakkiaspuku, jonka oli jo ehtinyt omien sanojensa mukaan lahjoittaa keski-iän ja lihasmassakauden ohittaneelle isälleen.

Lapsi kulkee oman huoneensa ja isän vaatekaapin väliä ensin etsien sukkia, sitten kravattia, johon ei olisi kuivunut ketsuppia. Lopulta hän tepastelee eteeni täydessä tällingissä:
- Äiti, haittaako tää, jos puvun takista näkyy pari senttiä talvitakin alta.
Arvioin kokonaisuutta kuin paraskin tyylikouluttaja kellarikonttorilookissani:
- Ei kun baanalle vaan, takki jää joka tapauksessa narikkaan, ja onhan se kuitenkin oikea takki eikä mikään hip-hop-huppu-hökötys.

Kun tieto työpaikasta seuraavana päivänä tulee, näen unen, miten esikoinen liittyy toimiston nuoriin tummapukuisiin miehiin. Siihen pikkusihteerien joukkoon, joka hoitelee senioreiden ja partnereiden juoksevat asiat ja hakkaa mykkänä läppäriä kokouksissa. Liuhuletit on nöyryytetty vesikampauksella kulkemaan pitkin päätä ja urheilukassit parkkeerattu päivähoitoon työpöydän alle odottamaan työpäivän päättymistä.

Olen iloinen, että esikoinen on läpäissyt koirakoulun ensimmäisen vaiheen. Siitä se elämän agility alkaa. Aika näyttää, kasvaako spanielista dobermanni vai tanskalais-ruotsalainen pihakoira. Nyt hänellä on kuitenkin uusia ongelmia. Hän ihmettelee, miten voi yhdistää pukukoodatun osa-aikatyön ja opiskelun. Toisaalta punttisalikortissa hän säästää jatkossa, sillä firman punttisali on kuulemma huippuluokkaa. Niinpä, päivähoitoon tuleva urheilukassi on jo pakattu, ajattelen:

- Menet puku päällä kouluun tietysti.
- Niin varmaan!
- Joo, joo. Töissä olet alkeiskurssin spanieli, mutta koulussa olet kohta valmistuva vanhempi opiskelija. Samanlainen rajapyykki kuin ala-asteen vanhimmasta peruskoulun nuorimmaksi. Vaihdat roolia lennossa. Taitolaji. Kyllä sä totut.
- Kuule, pelkästään noi kengät ovat sellaiset, etten pidä niitä jalassa yhtään kauempaa, kun on pakko.
- Rakkolaastaria, vaan puvun povariin. Siitä se elämä alkaa. Ole onnellinen, ettei työsi vaadi vielä ripulilääkettä laukun pohjalle. Muutaman kuukauden päästä et edes huomaa, että one piece haalari on vaihtunut three piece pukuun.

Siippa kuuntelee. Illalla hän kertoo minulle, että joulupukki on päättänyt pistää pukinkonttiin kaikkea, mitä pukupakollisessa työpaikassa tarvitaan.

- Oletko sä unohtanut juniormyyjän Kuusisella käynnin ensimmäisenä tilipäivänä vuonna 1985, hän kysyy.
- En ole. Oletko sinä unohtanut, mihin juniorimyyjän seuraava tili meni?
- No?
- Honda Civicin autostereoihin.
- Ai niin, ne oli tosi käheet.
- Niin on one piece haalarikin. Kuulemma.

Joulukinkkuteoriaa

2010-11-09T10:41:00.005+02:00

Palasin entiseen ulkopuolisena.

Ennen niin dynaaminen ympäristö oli muuttunut hiilivoimalan pääsisäänkäynniksi. Taivaaltakin satoi tuhkaa. Yksinäinen syksyn lehti yritti paistaa auringonlailla asfaltista ennenkuin tallasin sen. Käteni hamusi monta kertaa vierailun aikana etsimään vierailijakorttiani kuin varmistaakseen, että minulla on varmasti oikeus lähteä.

Entisissä huoneissa hääri uusi nuorempi sukupolvi, jonka kunnianhimon keitokset höyrysivät ja kuohahtelivat tuon tuosta. Vaikka ihmiset ympärilläni väittivät paljon muuttuneen, en nähnyt sitä. Sama soppa kiehui yli, vain keittäjät olivat vaihtuneet. Tuntui, että kerran niin päivänselviä asioita oli hukattu. Merkityksellinen ja merkityksetön oli sekoittunut. Kaikki, mikä kerran oli ohjesäännön mukaan dokumentoitu ja talletettu, oli hukkunut iäksi. Joukko kehityskelpoisia kisällejä oli polvillaan, kun maailma muuttui ja menneet mestarit olivat kaikonneet liian nopeasti, minäkin.

Istuin tuolissani viisaannäköisenä ja mietin tarinaa joulukinkkuperinteestä. Siitä, miten äitien ainoat oikeat tavat paistaa kinkku olivat osoittautuneet vain pinttyneiksi turhiksi tavoiksi, jotka olivat siirtyneet sukupolvilta toisille sen suurempaa totuutta sisällään pitäen. Tekemällä pelkät perusasiat joulukinkusta tuli yhtä hyvä kuin Hanna-tädin respetillä.

Silittelin vierailijakorttiani, katselin ikkunasta toimiston laajennusosan rakennustyömaalle ja mietin, miten minun pitäisi tätä joukkoa ohjata niin, että he löytäisivät pöydällä kuohuavasta keitoksesta sattumat.

Sen, mikä on aina ollut, useasti löydetty ja uudelleen hukattu.

Hyvästi alakerta

2010-10-17T22:19:00.006+03:00

Pohjoispuhuri hönki talventuloa. Ilma oli sakeana lehtiä. Alakerran huoneissa paleltiin. Esikoinen veti lämmintä läppäriä lähemmäksi peiton alla. Kerrankin läppärillä oli elämää ylläpitävä tehtävä. Huoneen nurkkaan kasautuneet tyhjät pullot ja sipsipussit lähtivät lentoon. Keskimmäinen istui keskellä vaatekasoista tehtyä huonettaan shortseissa, luurit korvilla ja soitti pianoa. Hän veti petaamattomasta sängystään täkin ympärilleen. Teinin huoneessa puolityhjät hiuslakkapullot kolisivat pitkin lattiaa ja villakoirat etsivät suojaa seinänvierustoilta.

Puolita päivin alkoi sataa. Seinään jätetty kiharrin iski tulta. Pianoon tuli oikosulku ja läppäristä loppui akku. Nuoriso lähti liikkeelle.

Portaiden yläpäässä seisoi taloyhtiön hallitus vaatimassa ilmoitusta rakenteellisista muutoksista. Nuoriso tuijotti hallituksen ohi taivaalle, missä yläkerta lensi pohjoistuulen mukana kohti etelää. Nopea inventaari kertoi, että ainakin jääkaappi, autonavaimet ja langaton verkko olivat poissa.

Loikoilimme sängyssä pitkään ja katselimme maisemia. Sitten valmistimme tiimityönä herkullisen aamiaisen. Ruokapöytä keinahteli tuulenpuuskissa. Tee höyrysi kupeissa. Sanomalehden kulmia piti hiukan pidellä, muuten kaikki oli täydellistä. Arjen työt veivät meidät päiväksi mennessään, mutta illalla palasimme keinahtelevaan taloomme syömään haudutettuja haukipullia, lukemaan kirjoja ja katsomaan hyvää elokuvaa.

Nukkumaan mennessä huomasimme ikkunalaudalle juuttuneen ilmapallon, jossa luki: ’Auto taisi jäädä talliin. Tiputatko avaimet?’